Here valkokangas

Toiset elokuvaohjaajat painottavat tarinaa ja henkilöhahmoja, toiset painottavat visuaalista kerrontaa ja teknologian suomia mahdollisuuksia toteuttaa jotain uutta. Toiset ottavat varman päälle ja tekevät aina samantapaisia teoksia samalla tavalla, toiset hyppäävät tyylistä ja lajityypistä toiseen. Jo kuudella eri vuosikymmenellä elokuvia ohjanneen Robert Zemeckiksen pitkä ja ansiokas ura painottuu jälkimmäiseen.

Häntä yhdistää toiseen veteraaniin James Cameroniin vahva kiinnostus ja painotus uuden teknologian käyttöön ja pioneerityöhön, mutta Cameronista Zemeckis eroaa siinä, että Zemeckis ei ole jäänyt loppu-uransa ajaksi jumiin teknologiademo-franchiseen vaan on kokeillut rohkeammin monenlaista. Välillä Zemeckis on ajanut myös karikoille eikä ole onnistunut hankkeissaan, mutta ainakaan uudistumiskyvyn ja kokeiluhalun puutteesta häntä ei ole voinut syyttää.

Tuorein Zemeckiksen ohjaus Here herätti polemiikkia jo ennen ilmestymistään, sillä siinä käytettävä tekoälyteknologia on herättänyt elokuva-alalla ristiriitaisia ja monesti negatiivisia tuntemuksia. Heressä näyttelijöiden henkilöhahmoja on nuorennettu ja vanhennettu AI-teknologian avulla kerronnan niin vaatiessa. Tämän on väitetty paitsi olevan luonnotonta myös jopa jollain lailla vaarantavan elokuvanteon tulevaisuutta.

Uhkapuheet ja palopuheet voi jättää sikseen. Tekoälyn avulla tehty digitaalinen muokkaus ei eroa sisällöllisesti mitenkään perinteisestä maskeeraamisesta tai aiemmasta CGI-muokkauksesta. Oli näyttelijällä sitten maskeeraus, peruukki tai digitaalisesti jälkimuokattu ulkomuoto niin näyttelijätyön ydin ei mihinkään katoa. Näyttelijä näyttelee, niin nuorta, keski-ikäistä kuin vanhaakin roolihahmoa. Niin näyttelevät myös Heren pääosissa olevat Tom Hanks, Robin Wright, Paul Bettany ja kumppanit.

Heressä paljon olennaisempi asia on sen harvinainen ja ohjauksellisesti uskalias kuvaus- ja kerrontamuoto. Elokuva on epälineaarisesti ja staattisesti kerrottu kertomus, jonka tärkeimmässä pääosassa ei ole henkilö vaan paikka.

”Täällä” on paikka, jonka päällä ensin vaeltavat dinosaurukset, sitten seuraa jääkausi, sitten ajan edetessä siellä asuvat intiaaniheimot. Lopulta tulevat uudisasukkaat ja viimein ”tähän” rakennetaan 1900-luvun alussa talo, jonka olohuoneen kautta avautuu näkymä ihmiseloon ja koko elokuvan kerrontaan. Talossa ja sen olohuoneessa asuu useita perheitä, joiden elämästä, kuolemasta, suruista, iloista ja lopulta luopumisesta rakentuu palapeli, jonka palat loksahtavat vasta lopussa lopullisille paikoilleen. Senkin jälkeen taloa tulevat odottamaan uudet asukkaat historian jatkuessa.

Richard McGuiren sarjakuvaan perustuva elokuva hyödyntää alkuperäisteoksensa ja sarjakuvataiteen kuvakerronnallisia keinoja kiinnostavasti. Valkokankaalle avautuu usein paneeleita toisiin aikatasoihin, jotka kertovat saman paikan toisesta ajasta. Toisinaan pikkuruudut tehostavat senhetkisen vinjetin tematiikkaa, esimerkiksi eräässä vanhempaan aikaan sijoittuvassa kohtauksessa avautuu pikkuruutu, jossa näkyy 1960-luvun televisio soittamassa The Beatlesia. Useimmiten paneelit kuitenkin laajenevat ja avaavat koko valkokankaan mittaisen näkymän toiseen vuosikymmeneen.

Heren ydinrunkona on tarina Youngin perheestä, jossa sotaveteraani Al (Bettany) perheineen ostaa talon 1940-luvulla. Youngit saavat lapsia, joista Richard (Hanks) kasvaa isoksi ja päätyy teinivanhemmaksi tyttöystävänsä Margaretin (Wright) kanssa. Margaret muuttaa taloon, jossa seurataan perheen dynamiikkaa, kasvua ja kriisejä. Samalla nähdään väläyksiä talon aiemmista asukeista ja myös perheestä nykyajassa Youngien jälkeen.

Staattinen asetelma tarkoittaa, ettei hahmoja ehdi syväluodata. Osa sivuhahmoista jääkin väistämättä vähemmälle huomiolle, osa vain välähdyksiksi. Perhedynamiikan kuvaus on osin sirpaleista ja jäykkää kerronnan ollessa paikoin ohutta. Toisaalta tämä on valitun tekotavan ja kuvausmetodin luonnollinen sivutuote. Fokuksena on ajan virta ja historian kulku, jossa ihmiselossa toistuvat sukupolvelta toiselle tietyt vaiheet nuoruudesta vanhuuteen ja lopulta kuolemaan. Tässä Zemeckis onnistuu.

Erityisesti Bettanyn roolityö ensin nuorena innokkaana Alina, sitten hiljalleen alkoholisoituvana, sotatraumoista kärsivänä perheenisänä ja lopulta hauraana vanhuksena on vakuuttava. Hienovaraisesti toteutettu nuorentaminen ja vanhentaminen tukevat roolityötä. Roolihahmo on ristiriitaisuudessaan hyvin toteutettu henkilökuvaus oman aikakautensa miehestä, joka on myös oman aikansa arvojen ja ympäristön vanki.

Kaikista visuaalisista kokeiluistaan ja tekoälyteknologioistaan huolimatta Heren ytimessä on kiinnostava draamaelokuva, jonka ajallinen kaari ohi ja yli yksittäisen perheen elämän tuo siihen historiallista pohdiskelevuutta. Monet paikat ja rakennukset ovat näyttämöitä, joihin kukin sukupolvi astuu esittämään vuorosanansa ja poistuu sitten takavasemmalle. Toisaalta Zemeckis tuntuu Herellä haluavan sanoa, että elämä tapahtuu paitsi ”täällä”, myös tässä hetkessä ja nyt.