Heinähattu, Vilttitossu ja kana valkokangas

Ainakin suppealla otannalla vaikuttaisi, että vuosituhannen alussa ilmestynyt Heinähattu ja Vilttitossu (2002) on jäänyt sukupolvikokemukseksi nuoremmille milleniaaleille. Henkilökohtaisesti muistan Kaisa Rastimon ohjaaman palkitun lastenelokuvan tehneen vaikutuksen, koska se tuntui todelliselta. Näkökulma oli lapsihahmojen, koskettava tarina arjesta lähtöisin.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Sinikka (1953–2021) ja Tiina Nopolan kirjoihin perustuvat elokuvat ovat näkyvimpiä ilmiöitä suomalaisen lastenelokuvan kentällä. Risto Räppääjä -elokuvia on ehtinyt ilmestyä peräti yhdeksän. Tuorein Heinähattu, Vilttitossu ja kana on taas kolmas vuoden 2017 jälkeen ilmestyneistä jatko-osista ensimmäiselle, hieman kaavasta poikkeavalle elokuvalle tutuista siskoksista.

Siinä missä vuosituhannen vaihteen elokuva yhdisteli useampaa kirjaa, uudemmat elokuvat perustuvat yksittäiselle tarinalle. Tuttua ovat hahmot ja kirkkaasti saturoitu satumaailma tarinoiden ja tekijöiden vaihdellessa. Hienot pääroolit tekevät Eedla ja Klaara Höglund, kun taas aikuishahmojen roolit toistuvat pääasiassa aiemmista elokuvista. Vain Aku Hirviniemi on korvattu, onnekseen jo ennen tuoreimpia häirintäsyytöksiä. Ohjauksesta vastaa Reetta Aalto, jolle Heinähattu ja Vilttitossu on toinen pitkä ohjaus ja ensimmäinen lastenelokuva.

Jälleen kerran Kattilakosken siskokset, vastuullisempi isosisko Heinähattu sekä muutaman vuoden nuorempi rasavilli Vilttitossu, seikkailevat aikuisten touhottaessa omiaan. Heinähattu lähtee muutaman päivän sulkapalloleirille, kun nuorempi Vilttitossu jää harmissaan jälkeen. Yllättävä ystävä isosiskon tilalle kuitenkin löytyy kanasta, joka on tullut vierailemaan naapurin Alibullenin siskoksilla (rooleissa Krisse Salminen ja Pirjo Heikkilä). Väärinymmärrysten ja kommellusten jälkeen yhteinen sävel löytyy taas – niin sisarusten kuin hupsujen aikuisten ja kanojenkin välillä.

Siinä missä elokuva onnistuu erityisen hyvin lapsirooleissa, aikuisten karikatyyrimäiset hahmot jäävät hieman haileiksi. Heikkilän ja Kososen lisäksi valkokankaalla nähdään Niina Lahtinen ja Joonas Nordman parhaansa yrittävinä vanhempina, Lari Halme ja Janne Kataja eriskummallisina poliisisetinä sekä Ernest Lawson sulkapalloleirin ohjaajana. Vaikka varttuneempaa katsojaa välillä naurattaakin aikuisten suhteet ja hienovaraiset kommentit, toivoisi draaman tasapainon silti nojaavan enemmän lasten kokemuksiin ja huumorinkin olevan pääasiassa lapsille saavutettavaa.

Lyhyelle elokuvalle juoni onkin yllättävän monipolvinen: Heinähattu ja Vilttitossu ovat eri ympäristöissä, ja tarina hyppii niin siskosten kuin aikuisten parivaljakkojenkin välillä nopealla tahdilla. Sen vuoksi aivan perheen pienimmille elokuva saattaa olla hieman liian monimutkainen seurattavaksi. Suunnilleen pääkaksikon ikätovereille eli vähän alle kouluikäisille ja koulutaipaleensa jo aloittaneille elokuva taas tuntuu toimivan.

Kokonaisuutena Heinähattu, Vilttitossu ja kana on suhteellisen eheä paketti: tutun tuntuinen ja miellyttävä kokemus niin aikuisille kuin junioreille. Kesäinen kuvasto ja kauniit lähikuvat saavat kaipaamaan kesää, asut ja miljöö ovat sadunomaisia, siivekkäät tähdet on onnistuttu sisällyttämään mukaan erittäin uskottavasti. Juonen moniulotteisuus kuitenkin vähentää näkökulman lapsi- ja tunnevetoisuutta, minkä vuoksi tämä elokuva tuskin jää samanlaiseksi jaetuksi muistijäljeksi tuleville vuosikymmenille kuten ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu -elokuva aikoinaan.