Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen valkokangas

Sinikka ja Tiina Nopolan kirjojen sivuilta tutut sisarukset Heinähattu ja Vilttitossu seikkailivat valkokankaalla ensimmäisen kerran vuosituhannen alussa. Kaisa Rastimon ohjaama Heinähattu ja Vilttitossu (2002) oli yksi keskeisiä uranuurtajia tämän vuosituhannen suomalaisen lastenelokuvan nousujohteisessa kehityskulussa. Kun Heinähattu ja Vilttitossu muutama vuosi sitten tekivät paluun valkokankaalle, odotusarvo olikin korkealla.

Pettymys oli melkoinen, kun Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset (2017) oli sekavaa kohellusta, jossa tunnetut aikuisnäyttelijät sekoilivat lasten jäädessä sivurooliin. Pohjanoteerauksen jälkeen Heinähatun ja Vilttitossun elokuvataipaleen jatkuminen ei herättänyt enää kummoisia odotuksia, varsinkaan kun aikuisnäyttelijät ja tuotantoyhtiöt ovat säilyneet ennallaan.

Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen kuitenkin osoittaa, että virheistä voidaan oppia. Lapset ovat uudessa Heinähatussa ja Vilttitossussa nostettu pääosaan ja aikuiset häivytetty enemmän taustalle. Lisäksi aikuisten holtitonta ylinäyttelyä on suitsittu. Ulkopuolelta on tietysti mahdotonta varmuudella sanoa, mitä muutosten taustalla on, mutta ohjaajan vaihtumisella kokeneeseen Lenka Hellstedtiin lienee oma vaikutuksena lopputuloksesta huokuvaan ryhtiliikkeeseen.

Juonellinen päätarina keskittyy lapsiin ja myös näkökulmaa on pyritty rakentamaan lasten kautta, mikä on ensiarvoisen tärkeää kohderyhmän kannalta. Heinähattu on aloittanut koulun, ja kotona Vilttitossu kaipaa leikkikaveria. Kun Heinähatun luokka on lähdössä retkelle, päättää Vilttitossu keplotella Heinähatun jäämään kotiin ja lähtee kouluun sisarekseen pukeutuneena. Ja Vilttitossun ärhäkkäällä luonteenlaadulla kommelluksia on luvassa.

Tarina asetelmineen solahtaa eskari- ja ekaluokkalaisikäisiin mitä sujuvammin ja tempaa kohderyhmäikäisen mukaansa. Lapsikatsojan on helppo samaistua samanikäisiin päähenkilöihin, varsinkin kun aihe- ja tapahtumamaailma ovat heille tuttuja. Lisäksi hieman anarkistisessa Vilttitossussa on juuri sellaista kurittomuutta, joka vetoaa lapsiin ilman, että elokuva antaisi kovinkaan kyseenalaista esimerkkiä lasten käyttäytymiselle. Päinvastoin kyse on ihan terveestäkin irrottelusta.

Päätarinaltaan hyvin soljuvaa elokuvaa voi pitää kohderyhmänsä kannalta onnistuneena, mutta elokuvallisena kokonaisuutena Ärhäkkää koululaista vaivaa lopussa outo rakenteellinen kompurointi. Tunnin kohdalla juonellinen tarina tulee päätökseensä, katsomisjännite laukeaa ja elokuva olisi loppukohtausta vaille valmis. Elokuva kuitenkin jatkuu, sillä juonellisen tarinan perään on ympätty täytemateriaalilta vaikuttavia kohtauksia lähes vartin verran. Rakenteelliselle lapsukselle on vaikea keksiä muuta selitystä kuin elokuvan venyttäminen 75-minuuttiseksi. Ehkä reilu tunnin mittainen elokuva on mielletty liian lyhyeksi teattereissa esitettäväksi, joten elokuvaa on keinotekoisesti venytetty 10–15 minuuttia pidemmäksi.

Loppu vie myönteisestä elokuvakokemuksesta tehoja. Tämä ei välttämättä haittaa kohderyhmäikäisiä katsojia, mutta elokuvallista onnistumista lopun rakenteellinen kompastelu valitettavasti nakertaa.