Harry Potter ja liekehtivä pikari valkokangas

Kirjamuodossa jo lähelle sarjan loppua ehtinyt Harry Potter -saaga on edennyt reipasta tahtia myös valkokankaalla. Neljän vuoden sisällä on kuvattu neljä osaa. Se neljäs, Harry Potter ja liekehtivä pikari, saa Suomen ensi-iltansa samaan aikaan muun maailman kanssa. J.K Rowlingin luomat seikkailut ovat elokuvamuodossakin menestyneet hyvin, eikä ole mitään syytä olettaa uusimman tuotoksen katkaisevan putkea.

Liekö johtunut Chris Columbuksen ohjauksesta tai Rowlingin tiukasta kurista, mutta kaksi ensimmäistä osaa ovat hyviä esimerkkejä uskollisista ja samalla umpitylsistä adaptaatioista. Kolmas osa oli jo paljon onnistuneempi Alfonso Cuarónin vallatessa ohjaajanpallin. Myöskin kolmannen kirjan pituus oli sitä luokkaa että muokkaamista piti tehdä entistä raskaammalla kädellä. Neljäs teos on vielä pitempi, joten työsarkaa on riittänyt. Mike Newellin ohjauksessa kokonaisuudesta on kuitenkin muodostunut eheä, vaikka pikakelaukselta ei ole vältytty.

Edellisessä osassa oli jo vihjeitä teini-iän saapumisesta, mutta nyt se lävähtää kunnolla Harryn ja kavereitten harteille. Tämä osoittautuu paljon haasteellisemmaksi kuin hengenvaarallinen Kolmivelhoturnaus, johon joku on Harryn salaa ilmoittanut. Yli kahden ja puolen tunnin kestostaan huolimatta elokuvaan ei ole mahtunut muuta kuin turnajaiset ja pääkolmikon, Harryn, Ronin, ja Hermionen, teiniongelmat. Paljon sivujuonteita on karsittu, mutta näistä aineksista on muodostettu vauhdilla etenevä virtaviivainen seikkailu. Kirjoja lukemattomille tapahtumat saattavat edetä jopa liian vauhdikkaasti, sillä joitakin asioita ei mainitsemista enempää lähdetä selittelemään.

Muun muassa Neljät häät ja yhdet hautajaiset ohjannut Newell pärjää hyvin sekä arkisen teiniangstin että suuren seikkailun parissa. Keventävällä otteella toteutettua teinimeininkiä olisi katsonut enemmänkin, mikä olisi antanut samalla enemmän hengähdystaukoja jatkuvan vauhdin vastapainoksi. Kaikki osa-alueet ovat natsanneet yhteen aina, ja kohtaukset ovat sekä humoristisia että koskettavia. Karsittavaa ei elokuvasta kuitenkaan löydy, sillä pitkien huispaus-otteluiden kaltaisiin epäoleellisuuksiin ei ole onneksi tuhlattu aikaa.

Muutenkin ensimmäisiä osia vaivannut alleviivaava mutta ehkä välttämätön velhomaailman ihmeiden esittely on jäänyt pois. Harryn jo ollessa tottunut niihin tämä olisikin ollut turhaa. Ihmeellisyyksiä on tietysti tarjolla tälläkin kertaa, mutta niitä ei ole lähdetty tarpeettomasti korostamaan. Tilaa on jäänyt hieman entistä runsaammin henkilöille ja tarinalle, jotka kummatkin ovat saaneet syvempiä ja yllättävänkin synkkiä sävyjä. Koska jälleen kerrotaan yhden kouluvuoden tapahtumista, ei episodimaisuudelta ole voitu välttyä. Rytmitys on kuitenkin sujuvaa ja taustalla piilevästä suuresta juonikuviosta on otettu juuri tarpeeksi mukaan.

Potter-elokuvat ovat Harryn mukana kasvaneet ja kehittyneet positiiviseen suuntaan. Liekehtivä pikari on tähän mennessä selkeästi paras elokuvista ja ottaa tarpeeksi vapauksia alkuperäismateriaalista. Jos tulevat versioinnit onnistuvat pysyttelemään tällä tasolla, saavat loputkin kirjat arvoisensa visuaalisen muodon.