Harry Potter ja salaisuuksien kammio valkokangas

Vuoden toiseksi odotetuin ensi-iltaelokuva alkaa identtisiä omakotitaloja pullollaan olevasta nukkumalähiöstä. Harry Potterin iljettävän poroporvarilliset ottovanhemmat tekevät olon sietämättömäksi, kun taas Tylypahkasta tullut menninkäinen yrittää vielä estää Harrya palaamasta taikakouluun, jossa vaara vaanii lahjakasta taikurioppilasta. Rykelmä kohtauksia kommelluksineen, uusine vempaimineen ja hullunkurisine perheineen johdattaa sankarin perille opinahjoon ja aloittamaan uuden opiskeluvuoden. Vanhojen ystävien ja vastustajien kohtaamisia varjostavat omituiset tapaukset ja uhkaukset, jotka ovat huhujen mukaan peräisin Salaisuuksien kammiosta. Potter kavereineen lähtee selvittämään arvoitusta, josta riippuu koko koulun kohtalo.

Hyväntuulisen satuseikkailun huonoin puoli on orjallinen, mutta ilmeisesti pakollinen kirjan seuraaminen. Tämä tarkoittaa televisiosarjamaista, osiin rikkoutunutta, episodimaista kerrontaa, jossa juoni joutuu jatkuvasti seisahtumaan kirjasta ja ykkösosasta tuttujen hahmojen, hilavitkuttimien tai pelin esittelemiseksi. Varsinaiset näyttelijäsuoritukset tuntuvat myös usein jäävän efektien, ympäristöjen ja taikuuden varjoon. Harry (Radcliffe) ja Hermione (Watson) pitävät yllä pirteyttä Ronin (Grint) jäädessä jäykäksi ja luonnottomaksi - loppuun saakka lypsetystä äänenmurroksesta huolimatta. Henkilökuntaa haittaa hahmojen suppeus ja turha arvokkuus, vaikka Harris kähisee ajoittain henkeä patriarkkarehtoriin. Rickman ja Isaacs tuovat puistattavaa vakuuttavuutta tummempiin taikureihin, kun taas Kenneth Branagh varastaa show’n järjestään lipevänä narsisti-pelkuri Lockhartina.

Tärkeä ideologinen painotus - tasa-arvo - tuodaan esille toistuvasti, mikä on kiitettävä muutos ensimmäiseen osaan verrattuna. Malfoyn perheen ajama veren puhtaus, rahan valta ja "epäpuhtaita" vastaan tuntema halveksunta ja viha esitetään vastenmielisessä valossa, koulun pimeään menneisyyteen kuuluvana näkökantana. Kyseessä on kuitenkin nimenomaan keskiluokan vanha kamppailu aristokratian feodaalioikeuksia vastaan; sen kertovat jo koulussa yksinomaan kuultavat RP-aksentit. Vaikka eri etnisyydet ovat korrektisti edustettuina, leveitä työläismurteita ei elokuvassa kuulla, koulun ulkopuolisia ja groteskeja palvelijoita lukuun ottamatta. Muihin lapsille rakennetun satumaan kiinnostaviin ja silmiinpistäviin elementteihin kuuluvat jo ykkösosassa vakiinnutettu heritage-Englanti (vihreä maaseutu, oxbridge-arkkitehtuuri, estetisoitu, "keitetty" historia), tiukka hierarkia, perinteet, mystisismi, kilpailuhenki. Kaikki kuuluvat satujen klassisiin aineksiin ja tuottavat nytkin mehevän, lapsiin uppoavan ryöpytyksen - mikä ei kuitenkaan taio pois niiden eksklusiivisuutta ja ideologista painolastia.

Potter-kirjoista on puhuttu kaiken ikäisten viihteenä. Mitä elokuva antaa aikuiskatsojalle? Lapsuuden ihmetys ja orastavan puberteetin hehku löytyvät vain lyhyiksi hetkiksi nostalgiannälkäistä lämmittämään. Muuten Tylypahkan yksinkertainen moraalikartta tuppaa puuduttamaan. Mikä neuvoksi? "Salaisuuksien kammio" tarjoaa paljon arkipäivän patologiaa kansanpsykologian ja vulgääri-freudilaisen salatieteen tarjoamille dekoodaamisen nautinnoille, mikäli on taipuvainen sellaiseen hupiin. Murtuneet ja ehjät taikasauvat, miekat, käärmeet ja käärmeenlumoaminen, merkitsevät katseet kasvavien lasten kesken, muodonmuutokset, kivettymiset, tyttöjen wc, kaivot, maanalaiset luolastot, viemärit, oidipaalinen loppuratkaisu, etc. tukevat heräävän seksuaalisuuden haparoivaa ilmapiiriä. Vetäköön kukin omat johtopäätöksensä.