Harjunpää ja pahan pappi valkokangas

Kirjailija ja poliisi Matti Yrjänä Joensuu on vuodesta 1976 alkaen kirjoittanut Harjunpää-romaaneita, ”dokumentaarisia rikoskertomuksia”, joissa Väkivallan jaostolla henkirikoksia tutkiva ylikonstaapeli Timo Harjunpää kohtaa suomalaisen arjen kääntöpuolen.

Joensuun teokset ovat varsin pohdiskelevia ja yhteiskuntaa analysoivia, ja Harjunpää itse on realistisesti kuvattu maanläheinen, vaatimaton poliisivirkamies, joka tuntee usein empatiaa yhteiskunnan syrjämillä elävien ihmiskohtaloita kohtaan. Olli Saarelan ohjaamassa elokuvassa Harjunpää ja pahan pappi nähdään toisenlainen Harjunpää, toiminta-Harjunpää, joka viilettää eestaas nahkatakki hulmuten ja pyssy kourassa.

Peter Franzénin sinänsä monitahoisesti esittämä uusio-Harjunpää on pillereitä ja muita mömmöjä popsiva ihmisraunio, joka on tyttärensä väkivaltaisen kuoleman jälkeen tajunnut omakohtaisesti, että laki ei takaa Suomessa oikeutta. Uskoon hurahtaneen vaimonsa Elinan (Irina Björklund) Jeesukselle lähes menettänyt Harjunpää hautookin väkivaltaista kostoa tyttärensä tappajaa kohtaan, joka ihmiselämän riistettyään pääsee linnasta jo parin vuoden päästä.

Sinänsähän omankädenoikeus on yleensä merkki siitä, että yhteiskunnan koneistot ovat pettämässä, ja että kansalaisten usko ja luottamus oikeuteen ovat heikentyneet rajusti, joten Saarelan elokuvan Harjunpää osuu tässä mielessä ajan hermolle. Suomessahan oikeuslaitos asettuu lähinnä rikollisen puolelle ja tappajatkin voivat istua vain nimellisen tuomion ennen kuin vapautuvat tappamaan uudestaan. Eveliinan surma on varmasti ollut yksi todellisen elämän esimerkki, josta käsikirjoitus on ammentanut.

Harjunpään kostoretki on elokuvassa kuitenkin erittäin epärealistinen, sillä todellisuudessa edes rikollisen uhkailu uhrin omaisen toimesta johtaisi siihen, että rikollinen saisi käden käänteessä valtion kustantaman ilmaisen superasianajan, joka passittaisi uhrin tai hänen omaisensa telkien taakse.

Realismiin elokuva ei tosin pyri muutenkaan, sillä Saarelan visiona on selvästi ollut kansainvälinen, pimeän suurkaupungin öisiä valoja kuvaava rikoselokuva. Saarelan ratkaisu on erittäin rohkea ja omalla tavallaan piristävä, sillä suomalaista draamaa usein jäykistävä yltiörealismi ja harmaa arki hylätään poliisityöskentelyn suhteen, ja helikopterista kuvatut yölliset panoraamakuvat luovat omanlaistaan tunnelmaa.

Elokuva jättää kaksijakoisen tunnelman, sillä ilman Harjunpää-kytköstä ja henkilöhahmon kirjallista taustaa teos olisi itsessään kiinnostava yritys tehdä suomalaista, kansainvälistä rikoselokuvaa. Jos elokuvan nimi olisi ollut vaikka Karjunpää, se olisi ollut vapaa Joensuun teosten vääjäämättä asettamista odotuksista. Kirjailijan luomaa hahmoa ja maailmankuvaa ei voi kuitenkaan runnella mielivaltaisesti ilman, että se jättäisi jälkiä ja aiheuttaisi kirjojen ystävissä hämmennystä.

Tarinan käyntiin paneva Harjunpään teinityttären kuolema on täysin käsikirjoittajan omaa keksintöä, sellaista ei alkuperäisteoksissa tapahdu. Kirjojen Harjunpään kanssa tarinalla ei ole tekemistä kuin vain siteeksi, sillä elokuvan käsikirjoitus hylkää alkuperäisen kirjan tarinan, ison osan sen henkilöhahmoista sekä heidän luonteenpiirteensä. Tämä ei ole välttämättä täysin paha asia, sillä alkuperäisteos on pääjuonensa osalta kenties Joensuun heikoin Harjunpää-romaani kautta aikain.

Siinä missä alkuperäisromaanin ”pahan pappi” Heino on Joensuulta silkka absurdi vitsi, hypnoottisen yliluonnollisia voimia omaava, keittiölatinaa sokeltava mielipuoli ristiinpukeutuja joka pitää itseään maahisena, elokuvan Heino (Sampo Sarkola) on paljon toimivampi ja uskottavampi. Sampo Sarkolan roolisuoritus on suorastaan hyytävän onnistunut ja Sarkola varastaa lähes joka kohtauksen, jossa hän on.

Heino muistuttaa elokuvan alussa etäisesti Alan Mooren klassisen sarjakuvaromaanin Watchmenin Rorschachia. Kummallakin on erittäin ankea lapsuus, uskonnollisia pakkomielteitä ja tarve ottaa oikeus omiin käsiin päästämällä pahantekijöitä päiviltä. Erot ovat kuitenkin selkeät , sillä Heinolla vigilantismi lipsuu uskonnollisten harhojen puolelle ja ihmiskunnan alimman pohjasakan eliminointi muuttuu viattomien vainoksi.

Harjunpää ja pahan pappi on kuvattu tyylikkäästi, mutta äänipuolella on sössitty liki klassisen suomalaiseen tapaan, joka on tuttu menneiltä vuosikymmeniltä. Musiikki pauhaa jylhästi, ja sen päälle henkilöhahmot mumisevat epäselvästi artikuloiden tynnyrinpohjaisia repliikkejään, joista ei saisi selvää edes aasa-jumala Heimdall, joka kuulee ruohonkin kasvun. Vika ei ole kriitikon korvissa, sillä samasta asiasta ovat useat muutkin huomauttaneet. Jos repliikkien jälkiäänitys ja ääniraidan miksaus ei vielä 2010-luvulla Suomessa onnistu, niin elokuvaan voi laittaa silloin edes tekstitykset.