Happy Feet valkokangas

Jos omituisista elokuvahistorioista palkittaisiin, George Miller olisi vahvoilla. Miehen elokuviin kun kuuluvat sulassa sovussa esimerkiksi Babe-possun seikkailut sekä kaikki Mad Maxit. Kahdeksan vuoden tauon jälkeen ohjaaja on päättänyt tehdä jälleen jotain erilaista, ja tarttunut tällä hetkellä niin populaareihin 3D-animoituihin eläimiin. Tuloksena on arktinen musiikkianimaatio pingviineistä, sanoman kanssa tietysti.

Happy Feet kertoo Etelämantereella elävästä keisaripingviiniyhdyskunnasta, jonka parinmuodostusrituaaleihin laulaminen kuuluu olennaisesti. Traagisesti koko yhdyskunnan silmätikuksi nousee Mumble (Elijah Wood), joka jo pienestä pitäen tuomitaan laulutaidottomuutensa vuoksi elämään yksin. Mumble onkin laulunlahjojen sijasta saanut kyvyn kaikenlaiseen steppailuun, tanssimiseen ja hyppelehtimiseen, mitä ei kuitenkaan kaavoihin kangistuneissa kuvioissa hyvällä katsota. Happy Feet -liikanimen saava Mumble päättää kuitenkin ansaita hyväksyntää hinnalla millä hyvänsä – vaikka sitten ryhtymällä sankariksi tuomalla vesistä mystisesti kadonneet kalat takaisin. Hyväksyntä ja kalat ovat kuitenkin suurempien mutkien takana ja elämä hieman karumpaa kuin pieni pingviini arvaakaan.

Ohjaajan harrastamat eläinoikeudelliset teemat jatkuvat selkeinä. Aiemmin ihminen söi, nyt taas tuhoaa ja vangitsee eläimiä, ja sen täytyy loppua. Hieman Babe-possumaisia ratkaisuja on tässäkin nähtävissä; miten kääntää outo lahja hyväkseen. Babesta poiketen Happy Feetissä on mukana myös hieman ylipositiivista ihmisluonteen kuvausta. Kokoperheen elokuvassa tämä on kuitenkin ymmärrettävää. Mutta ovatko eläimet todella arvokkaita vasta, kun ne tekevät jotain poikkeuksellista? Toteutukseltaan onnistuneempaa pohdintaa onkin Happy Feetin puhe erilaisuudesta. Nyt ei vain pysähdytä toteamaan, että itsensä pitää hyväksyä sellaisena kuin on, vaan mietitään miksi kaikkea uutta ja erilaista aina pelätään. Aplodien arvoinen on Happy Feetin toteamus siitä, ettei mikään koskaan muutu, jos ei itse tee asialle jotain.

Lauluja on paljon, joista suuri osa on valmiita hittejä, nyt vain pingviiniversioina. Osa onnistuneemmin kuin toiset. Elokuvan tunnusmelodia toimii, jää päähän ja aiheuttaa luvattua heilumista vielä päiviä katsomisen jälkeen. Ääninäyttelijöinä on suuria nimiä, jotka hoitavatkin hommansa kotiin. Ilahduttavasti suurin osa pääosanäyttelijöistä esittää elokuvassa myös omat laulunsa. Erityisesti Brittany Murphyn suoritus on häkellyttävän hyvä. Mukana on myös nokkelia kulttuurisia viittauksia ja trivioita: esimerkiksi Mumblen takapajuinen isä Memphis (Hugh Jackman) puhuu etelän aksentilla.

Vaikka Happy Feet onnistuu viihdyttämään kohtuullisesti, jokin siinä kuitenkin tökkii. Elokuvassa on niin kauhean paljon kaikkea, ja hyvin vähän uutta. Hassut sivuhenkilöt ja hurjat takaa-ajot on nähty miljoona kertaa. Myös kerronta on välillä rasittavan mahtipontinen ja vakava, toisaalla taas yltiöpirteä ja huoleton. Tasapainoa ei tunnukaan löytyvän, loppua kohti yhä vähemmän. Myös periaatteessa tärkeästä viestistä on tehty ällöttävän alleviivaava ja yksinkertaistettu. Joitakin piristäviä poikkeuksia muihin kokoperheen animaatioihin verrattuna on havaittavissa, muun muassa pingviinien rakkaus–pariutumis–perhe-akselilla. Niitä ei vain ole tarpeeksi.

Jäätikkö tuo elokuvaan oman viehätyksensä ja animaatio on muutenkin nätti kuin mikä. Erityisesti pitkät liukumis- ja uimiskohtaukset ovat puhdasta silmäkarkkia. Myöskään tanssiesitysten suhteen ei ole mitään valittamista. Surullista mutta totta, että nykytietokoneanimaatioiden ongelma on kuitenkin juuri se, että budjetti kulutetaan lähes kokonaan hienoihin maisemiin ja aidon näköisiin pörröturkkeihin. Eikö katsoja niitä ihastellessa sitten huomaa, että jotain oleellista jää puuttumaan?