Hallam Foe valkokangas

Skotlannin maaseudulla asuvalla Hallamilla (Jamie Bell) on erikoinen harrastus. Hän on äitinsä kuoleman jälkeen vetäytynyt enimmäkseen omiin oloihinsa ja tarkkailee ihmisiä kiikareilla puumajastaan. Hallam ei pidä isänsä uudesta vaimosta Veritystä, joka on myös isän yhtiökumppani, vaan syyttää Verityä äitinsä kuolemasta. Erinäisten yhteenottojen jälkeen Hallam lähtee Edinburghiin, jossa näkee kadulla kovasti äitiään muistuttavan nuoren naisen, ja alkaa seurata tätä.

Hallam Foe perustuu Peter Jinksin samannimiseen romaaniin. Elokuvassa kaksi päämiljöötä ovat kiehtovan vastakkaisia. Edinburgh on murrettuja värejä, kaupunkimaisella tavalla sykkivää vilinää, jossa maalaispoikakin voi löytää paikkansa. Hallamin kotiseutu on taas harmaanjylhä, surua sisällään pitävä maisema. Molemmista löytyy sulkeutuneita salaisuuksia ja inhimillistä tuskaa.

Hallam saa selville seuraamansa Katen (Sophia Myles) työpaikan ja ujuttautuu töihin samaiseen hotelliin. Heistä tulee ystävät, mutta Hallamin keinoilla vakoilla kanssaihmisiään on seurauksensa. Herkkänä ja horjuvana näyttäytyvä teinipoika osaa tilanteiden ja ihmisten manipuloinnin, ja pakkomielle Katen läheisyydestä muuttuu tirkisteleväksi valtapeliksi. Muutkin henkilöt kyllä taitavat tämän naruista vetelyn, ja se tekee elokuvan tunnelmasta kumman niljakkaan. Kate ja Hallam kasvatetaan kuitenkin sympaattisiksi, inhimillisen rikkonaisiksi ihmisiksi.

Vaikka Hallamin sosiaaliset tavat ovat erikoiset ja puutteellisetkin, onnistuu hän erityisavuillaan helposti selviytymään kaupungissa. Hän on tavallaan vanhanaikainen ja nukkavieru versio parkour-temppuilijasta kiipeillessään Edinburghin rakennusten katoilla, nokisissa kanavissa ja putkistoissa. Tämä liikehdintä kuvastaa hyvin Hallamin vieraantuneisuutta mutta myös selviytymiskykyä. Hän tarkkailee ympäristöään korkealta kuten kotoisessa puumajassaankin.

Elokuva keskittyy tarkasti Hallamin kokemukseen ympäröivästä maailmasta. Melkoisen kinkkinen on Hallamin suhde naisiin. Freudilainen pakkomielle äitiin aiheuttaa kummallisia, oikeastaan perverssejä, tuntemuksia Kateen, eikä suhde äitipuoleenkaan taida olla ihan viaton. Huolettoman toteavasti elokuva suhtautuu myös Hallamin kyseenalaisiin kyttäysleikkeihin ja jopa väkivaltaan eteneviin tekoihin. Nämä teot ovatkin ristiriidassa elokuvan muun melko kevyen tunnelman kanssa. Ihan kuin elokuva olisi nappaillut tapahtumiensa keskellä rauhoittavia lääkkeitä, vaikka Hallam niitä tarvitsisi.

Hallam Foe on kivasti kuvattu ja näytelty – ja siinä on ylimääräinen skottilainen vinksahtaneisuuden kerros. Selkeitä mielenterveydellisiä ongelmia omaavan Hallamin ratkaisut ja asioista selviämiset ratkaistaan kuitenkin kevytmielisesti. Sana foe, joka tarkoittaa vihollista, jää mietityttämään. Elokuvaa voi tulkita niin, että Hallam käyttäytyy kuin vihollinen kaikkien läheistensä kanssa, jopa suhteessa itseensä. Onkohan nimellä tarkoitettu, romaania myöten, piilomerkityksellisesti juuri tätä?