Greta valkokangas

Pienessä talossa, syrjäisellä kadulla asuu yksinäinen nainen nimeltä Greta (Isabelle Huppert). Frances (Chloë Grace Moretz) löytää hänen käsilaukkunsa metrosta ja näkee ystävyyttä janoavassa Gretassa häivähdyksen hiljattain menetetystä äidistään. Epätavallinen ystävyys rikkoutuu kuitenkin nopeasti, kun Gretan kiltin ulkokuoren alta paljastuu pimeämpiä häivähdyksiä.

Neil Jordan leikittelee Gretassa satujen arkkityypeillä. Elokuva on sekoitus Hannun ja Kertun, Punahilkan sekä Lumikuningattaren tarinoita ja täynnä valepukuisia susia ja piparkakun muruista tehtyjä polkuja. Unen ja valvetilojen rajoilla häilyessä todellisuus sekoittuu arkeen ja unenomaisessa maailmassa on viitteitä Neil Jordanin sarjamurhaajakertomukseen Painajaisissa (1999). Satuelementit ovat vahvasti mukana tarinassa, mutta niiden käytöstä puuttuu uskallusta ja elokuva vaihtaa suuntaansa perinteisimpiin pelottelutaktiikkoihin.

Greta ei pyytele anteeksi ysäriretrosta muistuttavaa otettaan jännäriin. Nuori naimaton nainen (1992) tai Käsi joka kehtoa keinutaa (1992) toimivat oivina kehyksinä tyylillisesti, mutta naisten ikäero tuo mukaansa pehmeämpiä elementtejä. Nyt naiset eivät kilvoittele valta-asemasta miesten huomiota hakemalla, vaan kaksikon valtataistelussa on äidin ja teinin uhmakkuutta. Vaikka Greta tarjoaa katsojilleen camp-henkistä säikyttelyä, ei se kuitenkaan uskalla antautua kokonaan valitsemilleen elementeille. Se ei ole tarpeeksi hauska viihdyttääkseen, eikä tarpeeksi pelottava luodakseen tarvittavia jännitteitä.

Isabella Huppertin vakaumuksellinen tapa heittäytyä rooliinsa nokkelana Gretana on elokuvan parasta tarjottavaa. Heikolta ja haavoittuvalta vaikuttavasta naisesta tulee voimakkaampi vastustaja kuin ensisilmäyksellä olisi voinut kuvitella. Hänen liioitellussa liikkeissään on iloista tanssimaisuutta, mutta samalla Huppert tuo rooliinsa kylmän laskelmoivaa pragmaattisuutta. Moretzin pelokkaat kasvot alkavat toistaa itseään kuin läpi elokuvan toistuva Franz Lisztin Liebesträume. Moretzin kämppiksenä nähtävä Maika Monroe ymmärtää elokuvan tyylin nuorista naisista paremmin.

Greta on lupaava trailerina, mutta elokuvana se ei täysin löydä tasapainoa kauhun ja huumorin välillä. Elokuvan pilke silmäkulmassa ei tunnu olevan peräisin Jordanilta, vaan se tulee Huppertin raivokkaasta heittäytymisestä rooliinsa. Elokuva paljastaa juonellisesti korttinsa liian aikaisin, eikä anna jännityksen kasvaa. Suurin osa elokuvasta muuttuu kujanjuoksuksi, joka ei ole yhtä kiinnostava kuin alun epätietoinen ilmapiiri.