Tabu valkokangas

Ryuchi Sakamoton upeat, tummanpuhuvat ja arvoitukselliset sävelet taluttavat katsojan portille, jonka takaa aukeaa kiehtova japanilainen maisema ja vuosi 1865. Historiallisesti pätevä samuraiskenaario sekoittuu myyttiseen kuvien virtaan Nagisa Oshiman surumielisessä unessa. Kuten myös pakahduttavan tyylikäs Aistien valtakunta sekä 80-luvun alun mestariteos Merry Christmas Mr. Lawrence, Oshiman uutuus Tabu ei noudata klassisen narratiivista linjaa, vaan näyttää enemmän jonkin mentaalisen todellisuuden heijastumalta. Samuraiden filosofian, zen-buddhalaisuuden, mukaisesti eteemme levittäytyy eksistentiaalinen maailma, joka palkitsee antaumuksellisen ja keskittyneen katsojan.

Oshima on moderni taiteilija, kiinni yhtä paljon ajassaan kuin kuvaamassaan historiallisessa miljöössä. Uuden ja vanhan, hyvän ja pahan, elämän ja kuoleman taistelutanner maalataan keskelle rapistuvaa yhteisöä, erään - tai minkä tahansa - aikakauden päätepistettä. 1860-luku nimesi viimeiset samurait, perinteet olivat tuomittuja väistymään modernisaation tieltä. Kendokeppien napsahtelut, miesten kamppailuhuudot ja miekkojen viiltävät sivallukset kaikuvat vielä Oshiman kuvaamassa samuraitemppelissä, komeassa, muurien reunustamassa paikassa keskellä Kioton kaupunkia. Temppelin seinälle kirjoitetut, yli 700 vuoden ikäiset samuraitraditiot ja säännökset hengittävät jokapäiväisen elon taustalla. Säännöissä alleviivataan yhteisöllisyyttä ja yhdenmukaisuutta, muistutetaan petturien kohtalosta ja erinäisten rituaalien jaloudesta. Kertomuksen alussa samuraiden yhteisöön saapuu kaksi uutta soturia, molemmat nuoria miehiä, joiden läsnäolon myötä temppeli avautuu tatamiksi sielujen ja arvojen kamppailulle.

Tabussa uusi maailma kylvää kuolemaa ympärilleen. Toinen temppelin uusista eläjistä on 18-vuotias, kauniskasvoinen, miltei naisen näköinen Kano Sozaburo, joka herättää miehissä himoa. Tarinan hahmoista Kano tuntuu vähiten ihmiseltä. Hän vaikuttaa samuraiden sisäisten ristiriitojen ja tuntemusten kutsumana temppeliin saapuneelta haamulta tai enkeliltä. Ilmeetön nuori olento ei viettele samuraita, hän on kuin valkoinen lakana, jolle muut maalavat mieltymystensä mukaan. Kano saa kertomuksen edetessä uusia ilmeitä, onnen kuvajaisesta täydellisen pahuuden heijastumaan. Nuoruus kohottaa vanhuuden hurmokseen, perinteet murretaan, tabut revitään näytille - kaikki samuraiden omista valinnoista johtuen. Kano voisi kasvaa muuksikin kuin tuhon ruumiillistumaksi, mutta elokuvassa lausuttava muuan repliikki sinetöi tarinan pimeyden leimalla: "Kun on se taipumus."

Samuraiden mielenliikkeitä voi vain arvuutella, mutta temppelin ympärillä pyöriviä tapahtumia tulkitsee Takeshi Kitanon henkilöimä sotapäällikkö, jonka ajatuksia kuulemme ääniraidalta. Hänelle lankeaa lopulta myös traaginen tuomitsijan osa. Vihollinen tulee tappaa, mutta samalla miekka viiltää omaan sydämeen.

Oshiman minimalistisessa kerronnassa liikutaan todellisuuden ja unen, historian ja nykyisyyden myyttisessä välimaastossa, jossa ihmiset sulautuvat osaksi maisemaa, aamuauringon valoa, sumua ja öisiä katuja. Ajanjakso ja miljöö tarjoaa arkipäivän silmäyksistä vieraannuttavan kontekstin unimaisille näyille. Pimeyden läsnäolo henkii alusta loppuun ja viime hetken kuvasymbolissa kirsikkapuun kukat sivalletaan samuraimiekalla. On todennäköistä, että Oshiman kerronta tematiikan ajattomuudesta huolimatta edustaa katoavaa perinnettä. Nauttikaamme siitä vielä kun voimme.