Gladiator II valkokangas

Olin 24 vuotta sitten tohkeissani nähtyäni Gladiatorin (2000). Enkä syyttä, sillä vastaavaa antiikin maailmaan sijoitettua toimintadraamaa ei samassa mittakaavassa oltu nähty valkokankailla pitkiin aikoihin. Silloisessa arviossani siivosin kaikki ”elokuvakritiikin tilpehöörit pöytälaatikkoon piiloon”, jotta saatoin kirjoittaa elokuvasta vapautuneesti. Turhaan. Arvioi Ridley Scottin Gladiatoria millä kulmalla tahansa, kyseessä oli hyvä elokuva. Ja sellainen se on edelleen, kun katsomiskertoja on kertynyt kaksinumeroinen luku. Tuorein katselu on tältä vuodelta.

Kun Gladiatorin alussa Russell Crowen elämänsä roolissa esittämä kenraali Maximus ratsastaa germaanien metsikössä ja jyrähtää ”At my signal, unleash hell!”, valkokankaalle todellakin vapautui toiminnan tenho, jollaista siellä ei sittemmin ole nähty, eikä nähdä nyt jatkoelokuvassakaan Gladiator II.

Myös jatko-osa alkaa suurella taistelulla, kun Rooman järjestäytynyt armeija – jollaisesta nykydespootit voivat nähdä vain märkää unta – hyökkää ja valloittaa Numidian pääkaupungin. Germaanimetsikön usvaisen vimman sijaan meno on enemmän kuin jostain Troijasta (2004). Onneksi pakollisen alkutaistelun jälkeen tarinaa on maltettu käsikirjoittaa eteenpäin ja elokuva paranee edetessään, vaikka polku onkin kovin samanlainen kuin edeltäjässä. Scottin suvereenisti hallitsema toiminnallinenkin elokuva kaipaa kelvollisen käsikirjoituksen, vaikka Oscarin arvoisesta kynäilystä ei olekaan kysymys.

Hyvä kysymys sen sijaan on, miksi nyt marraskuussa 87 vuotta täyttävä Sir Ridley Scott on halunnut tehdä jatko-osan Gladiatorille. Scottin iän, uran ja meriitit huomioiden kyse tuskin on ollut rahasta. Se on tiedossa, että Gladiatorille kaavailtiin jatkoa jo heti tuoreeltaan, mutta aavistuksen korkealentoista käsikirjoitusta ei koskaan viety tuotantoon. Viimevuotisen Napoleonin (2023) kynäillyt David Scarpa on nyt loihtinut sinällään loogisen, joskin simppelin jatkotarinan Gladiatorille, joka itsenäisenä teoksena tarjoili harvinaisen hyvät lähtökohdat tarinan jatkumiselle.

Tämä on osalle Scottin elokuvista tyypillistä, sillä hänen teoksissaan asioita jää ilmaan tarkoituksella. Jatko-osien petaamisen sijaan kyse on teoksen jättämisestä elämään omaa elämäänsä, kun loppuun ei anneta valmiiksi pureskeltuja vastauksia, mistä Alien (1979) ja Blade Runner (1982) ovat hyviä esimerkkejä. Tosin kumpaankin on tehty jatkonsa, vaikka alkuteokset eivät sellaisia olisi koskaan kaivanneet.

Gladiator II kertoo Luciuksen eli Lucillan ja Maximuksen pojan tarinan. Tämän ”paljastamista" ei voi pitää spoilaamisena, sillä asetelma on tarjolla Gladiatorissa kuin hopeatarjottimella. Connie Nielsenin esittämän Lucillan ja Crowen Maximuksen varhaista suhdetta ei elokuvassa suoraan sanoiteta, mutta eipä asiaa vakan allakaan pidetä, joten Luciuksen isän päätteli Gladiatorissakin ilman Sherlock Holmesin taitoja. Ja tätä jatko-osaa on tuskin mielekästä edes katsoa, jollei ole nähnyt alkuperäistä, sillä niin tiiviisti elokuvat kietoutuvat toisiinsa. Gladiator II on kirjoitettu suoraan alkuperäisen sankarin Maximuksen varjoon, ja siihen varjoon jää elokuvassa kaikki Luciusta esittävästä Paul Mescalista lähtien.

Nousujohteista uraa niin sanotuissa laatuelokuvissa tehnyt irlantilaisnäyttelijä suoriutuu roolistaan kelvollisesti, mutta Crowen karisman jättämien saappaiden täyttäjäksi hänestä ei ole, jos olisi enää kenestäkään. Tätä mielenkiintoisesti vieläpä korostetaan tarinassa, sillä edesmenneestä Maximuksesta leivotaan joka käänteessä vertaansa vailla olevaa henkisen ja fyysisen voiman suuruutta, legendaa, jolle kaikki ovat pieniä ja alisteisia. Mescalin esittämä Lucius on oman elokuvansa sankarina valmiiksi kirjoitettu vähätellyksi hahmoksi, joten lähtökohta elämänsä roolin tekemiseen on ollut jotakuinkin hankala.

Karisman puute vaivaa koko elokuvan roolitusta. Gladiatorissa sivuroolitkin olivat säväyttäviä, puhumattakaan Joaquin Phoenixin Commoduksesta, jonka rinnalla jatko-osan puuteroidut keisariveljekset vaikuttavat sketsihahmoilta. Elokuvan karisma lepää tyystin konkari Denzel Washingtonin harteilla. Toisaalta hänen roolinsa on myös kiinnostavin, ja onkin harmillista, että hahmoa ei ole lopulta kehitetty ja kirjoitettu ansaitsemaansa lopputulemaan.

Jatko-osan tarina etenee kiitettävän johdonmukaisesti ja kuljettaa kaksi- ja puolituntista elokuvaa sujuvasti eteenpäin lukuisten toimintakohtausten siivittämänä. Elokuvan kestosta merkittävä osa vierähtää gladiaattoriareenan teutaroinneissa, joiden tenhossa jäädään useampi askel takamatkalle suhteessa alkuperäiseen, vaikka sankarille on tarjolla vastustajiksi kaikkea aina testosteronilla pumpatusta cgi-paviaanista lähtien.

Hutkeen ja mätkeen melskeissä valtaa, juonittelua, kostoa ja oikeamielistä hyveellisyyttä käsittelevä tarina saanee nykymaailmassa helposti vastakaikua, ja elokuvasta yhtäläisyyksien löytäminen todellisuuteen ei vaadi kummoistakaan mielikuvitusta tai oivalluskykyä. Kyse on fiktion tarjoamasta turvasatamasta vallitsevaan todellisuuteen, joka jälleen kerran on osoittautunut tarua ihmeellisemmäksi. Kun elokuvassa löylynlyömä keisari nimittää ensimmäiseksi konsuliksi lemmikkiapinansa, supervallan tuleva johtaja nimittää hallintonsa korkeimpiin tehtäviin henkilöitä, joihin verrattuna lemmikkiapinakin vaikuttaa rationaaliselta kaverilta.