Gladiator valkokangas

Näin aluksi todettakoon, että tätä kirjoittaessani sutaisin pöydältä kaikki perinteiset elokuvakritiikin tilpehöörit pöytälaatikkoon piiloon. Haluan kerrankin olla reteästi se pikkupoika, joka on nähnyt jotain todella mahtavaa ja on siitä vallattoman innoissaan. Miksi aina pitäisi etsiä mätää sieltä, mistä sitä tietää löytävänsä? Kun Hollywoodissa keksitään tehdä antiikkispektaakkeli vuosikymmenten tauon jälkeen, taka-ajatuksena on tietystikin ollut nykytekniikalla toteutettuna esittää valkokankaalla jotain täysin ennennäkemätöntä ja kerätä siten kahmalokaupalla riihikuivaa muutamiin pohjattomiin taskuihin. Tällaisesta produktiosta löytyy niitä miehen möngittäviä aukkoja sieltä sun täältä, mutta vähät niistä.

Runsas vuosikymmen tässä on elokuvia katseltukin ilman, että valkokankaalla on saapastellut ainuttakaan oikeaa maskuliinista sankaria kahden millin täsmäsängellä, hiellä ja tuimalla ilmeellä varustettuna. Sitten Mel Gibsonin Mad Maxin ja Clint Eastwoodin pyssysankarin jälkeen valkokankailla ovat vetelehtineet vain kendopotkuja taitavat karvattomat puppelipojat. Mutta nyt - perinteikkään maskuliininen sankari ja testosteronilla ryyditetty heroismi ovat palanneet. Russell Crowen tulkitsema kenraali Maximus lunastaa paikkansa elokuvien jumalallisten sankarien ylväimmästä aatelistosta.

Gladiatorin tarina on juuri niin kliseinen ja klassinen kuin kunnon sankaritarinan pitääkin olla. Rooman keisarillisen armeijan voittoisa kenraali, Maximus, on keisari Marcus Aureliuksen luottomies, jonka keisarin vallanhimoinen poika, Commodus, kuitenkin pettää. Maximus selviää omasta teloituksestaan, mutta hänen vaimonsa ja poikansa ristiinnaulitaan ja poltetaan elävinä. Kostosta tulee Maximuksen verevä elämänlanka. Hänet myydään orjaksi, josta hän nousee voittamattomaksi gladiaattoriksi ja lopulta Rooman pelastajaksi.

Ei voi kuin onnitella elokuvan tekijöitä onnistuneesta oivalluksestaan, sillä Gladiator on pahuksen hieno tuote. Ensinnäkin se palauttaa kauan - Charlton Hestonin ajoista asti - kadoksissa olleen historiallisen spektaakkelin omalle kunnioitetulle paikalleen perinteisen sankarin, kavalan juonittelun ja jylhän toiminnan voitokkaiden riemuhuutojen säestyksellä. Tahtia eivät haitanneet edes käsikirjoituksen jatkuva rukkaaminen ja yhden keskeisen roolin eli gladiaattorikouluttaja Proximon esittäjän, veteraani Oliver Reedin, kuukahtaminen kesken kuvausten. Spielbergin DreamWorks osaa herättää näyttelijät vaikka kuolleista.

Alkujaan Gladiatorin päärooliin kenraali Maximukseksi kaavailtiin Tom Cruisea. Ketä siloposkinen Tappi-Tom olisi vakuuttanut gladiaattorina? Kovassa nousukierteessä olevaa Russell Crowea, joka oli Oscar-ehdokkaanakin ilmiömäisestä roolistaan Insiderissa, osuvampaa valintaa olisi tuskin pystytty tekemään. Harrison Fordin kädessä luontuva ruoska kutistuu suorastaan prinssinnakiksi Russel Crowen kädessä viuhuvan miekan rinnalla. Verta, hikeä ja roisketta ei säästellä Maximuksen raivatessa tietään kostonsa oikeutukselle.

Visuaalinen huikeus on vähintä, mitä ohjaaja Ridley Scottilta voi Alienin ja Blade Runnerin tekijänä odottaa, sillä miehellä oli varmasti jo korkea aika kohentaa osakkeitaan elokuvantekijänä penkin alle menneiden vuosien jälkeen. Gladiatorin visuaalisuus onkin näyttävää ja Rooma herää Colosseumineen ja taisteluineen uuteen ennennäkemättömään loistoonsa. Tarinan kerronnassa pieni tiivistäminen olisi kylläkin nostanut elokuvan tempoa, mutta spektaakkelimaisuus olisi voinut tällöin kärsiä. Nerokkaasti tarinaan on luonnutettu politiikan korruptiot, kansanvallan ylistyslaulut ja sokea uskonsekainen ihailu individualistisen sankarin kaikkivoipaisuuteen.

Tosimiehinen elokuva on palannut. Maskuliinisuus kunniaan, testosteroninupit kaakkoon ja punnertakaamme itsellemme verta, hikeä ja kahden millin parransänkeä. Kenraali Maximuksen sanoin: "Kun annan merkin, päästäkää helvetti valloilleen!"

ks. Kovanaama-Crowe matkalla maineeseen