Tuttu Tuhkimo-tarina

"Olipa kerran kauan, kauan sitten kaunis tyttö, joka rakasti hyvin paljon isäänsä..." Vanhat tarinat ovat pitkäikäisiä, vuodet eivät nakerra suosion saaneita klassikkoja ja sammal ei takerru käytössä kuluvaan kiveen. Grimmin veljekset ovat tarjonneet taltioimiensa kansantarinoiden kautta oppia ja ojennusta perheen pienimmille jo reilun vuosisadan ajan menettämättä lumoansa. Satumaailman klassikoiksi ovat ajan saatossa nousseet tarinat Lumikista ja Ruususesta, Peukaloisesta ja Saapasjalkakissasta, Punahilkkaa vaanivasta susihukkasesta ja piparkakkutaloa täkynään käyttävästä noidanpahalaisesta. Satuhahmot ovat seikkailleet ahkeraan tahtiin myös valkokankaalla, sekä piirroshahmoina ja näyttelijöiden tulkitsemina. Myrkytettyjä omenoita vai värttinöitä, haltijoita vai noitia; mutta, mikä onkaan se useimmin valkokankaalle puristettu satu?

Suosituimpaan elokuvassa esiintyneen Grimm-hahmon tarinaan kuuluu se ilkeä äitipuoli, omahyväiset sisarpuolet, haltijakummi, siniverinen prinssi ja tietenkin se kadonnut lasinen jalkine. Eivätkö lukuisat aikaisemmat versiot Tuhkimosta tarjoa tarpeeksi vuodatusta hyvän ja pahan välisestä taistelusta sekä sen oikean tosirakkauden löytämisestä? Eikö Samusirkan joka jouluinen Disney-versio aiheesta ole saavuttanut tarpeeksi varmaa asemaa? Mikä saa ohjaajan valitsemaan elokuvan aiheeksi loppuun ammennetulta tuntuvan tarinan? Lähinnä tv-elokuvien ja -sarjojen parissa aikaisemmin huseerannut Andy Tennant on asettanut itselleen todellisen haasteen vailla vertaa: luoda aikaisemmista edukseen poikkeava, uusia ja nykyaikaisia ajatuksia heijastava satukertomus. Vanha tarina tarjoaakin vain viitekehyksen tuoreelle versiolle.

Vanhoissa maisemissa uusia tuulahduksia

Keskiajan syksyyn sijoittuvassa rakkauskertomuksessa käsitellään anakronistisesti tuoreita aiheita. Alleviivaaminen äityy lopulta liiallisuuksiin saakka ja vetää lopulta tarinalta mattoa jalkojen alta. Perinteinen tuhkimotarina saa filmissä kyytiä, kun prinssit eivät pelastele avuttomia prinsessoja - vaan jopa päinvastoin. Daniellea alias Tuhkimoa esittävä Drew Barrymore on elokuvassa väärään aikaan eksynyt tasa-arvon ylistäjä ja naisten oikeuksien asianajaja, joka tarttuu säilään siinä missä paraskin Renessanssi-Rambo. Jacob ja Wilhelm Grimmin kertomusten naista väheksyvästä seksismistä ei ole tietoakaan. Taitavatpa veljekset Grimm pyörähdellä useampaankin otteeseen haudan levossaan, jos sattuvat näkemään naispuolisen Errol Flynnin taivaskanavilla! Näyttelijäsuoritukset menevät (toivoakseni) tarkoituksella yli, mikä kuitenkin rasittaa ikävästi katsojaa. Elokuva tarjoaa jotakin uutta ja erikoista, mutta ohjaaja joutuu siitä huolimatta kuitenkin kohtaamaan kysymyksen: mitä tehdä, kun yleisö tietää jo ennakkoon alun, lopun ja tarinan opetuksen?

Tennantin tarinassa keskiaika on muuttunut pimeästä ja synkästä maailmasta väreillä kyllästetyksi teemapuistoksi, jossa kaikki on enemmän tai vähemmän mahdollista. Kaikki tutut keskiaikaan liittyvät kliseet on tungettu tarinaan. Ohjaaja luottaa liiaksi kiertäviin maisemakuviin ja elokuva näyttääkin aika-ajoin lähinnä Ranskaan turisteja houkuttelevalta myyntivideolta. Mainoselokuva-efektiä tehostaa teemaan sopiva tunteet liiaksi saakka huomioiva taustamusisointi.

Vaikka Ikuisesti sinun tuntuu läpikotaisin huonolta ja tuhoon tuomitulta ajatukselta, ohjaajan on onnistunut heittää mukaan pari hyvää oivallusta mausteeksi satuunsa. Grimmin version haltijakummin korvaaminen renessanssi-nero Leonardo da Vincillä on hauska ja toimiva oivallus, samoin kuin vinoilut kuninkaallisilla perheongelmilla. Yksittäiset oivallukset eivät kuitenkaan onnistu nostamaan elokuvaa mitenkään traditiosta esiin nousevaksi klassikoksi. Turhan tavanomaiseksi hyytyvä satu ei herätä intohimoja puolesta tai vastaan. Täytyy varmaan odottaa vielä kerran sitä oikeaa versiota. Milloinkohan Mel Brooks löytää inspiraation lasikengästä?

Arvostelukäytännöt