Encanto valkokangas

Valtavirta-animaatioiden kehityskulku on viime vuosina ollut monella tapaa mielenkiintoista ja myös tervetullutta seurattavaa, kun animaatioiden tarinamaailmat ja kuvastot ovat laajentuneet aiempaa moninaisimmiksi. Varsinkin Disneyllä kehitys on ollut selkeää ja ryhtiliikkeellä lienee pyritty vastaamaan kritiikkiin, jota nykyisessä ajattelu- ja arvomaailmassa on kohdistettu takavuosien rasistisiksikin luonnehdittuihin animaatioihin. Nykykatsannossa ne sellaisia osin ovatkin, mutta tekoaikanaan eivät niinkään. Impulsiivisessa ja ohikiitävää nykyhetkeä korostavassa maailmanmenossa historiattomuus tuntuu välillä ottavan vallan ja unohdetaan, että kulttuurituotteet ovat aina oman tekoaikansa luomuksia, jollaisina ne pitäisi ymmärtää myös toisessa ajassa muuttuneista tulkintakehyksistään huolimatta.

Eri kulttuurien, etnisten ryhmien ja kerrontaperinteiden aiempaa paremmassa huomioimisessa on Disneyllä vilpittömästi pyritty kohti parempaa maailmaa ja huomista, mutta asialla on myös taloudellinen puolensa. Yhdysvaltojen, ja siinä sivussa Euroopan, markkinoiden merkitys on pienentynyt ja nykyään niin Aasian kuin Latinalaisen Amerikan markkinoilla on aiempaa suurempi taloudellinen rooli. Moninaistuneessa maailmassa menestyminen edellyttää muidenkin yleisöjen kuin vain läntisen keskiluokan huomioimista.

Disneyn edellisessä animaatiossa Raya ja viimeinen lohikäärme (2021) seikkailtiin Aasiassa ja nyt uusimmassa Encantossa vuorossa on Etelä-Amerikka, tarkemmin sanottuna Kolumbia, jonka vuoriston kätköissä on oma onnellisten laaksonsa. Onnea vaalii vahvan matriarkan johtama Madrigalin suku, jonka jäsenet erityinen taika on siunannut erikoislahjalla, paitsi yhden. Silmälasipäinen Mirabel on lahjaton ja siksi matriarkka Abuelan silmätikku.

Encanton konseptissa on osin samaa kuin supersankarielokuvissa, kun suvun jäsenillä on erilaisia eritysominaisuuksia, joita he käyttävät hyvän tekemiseen. Teemat ovat hyvin moninaiset mahdollistaen erilaisia tulkintapolkuja ja aikuiskatsojalle elokuva tarjoaakin sisällöllisesti kiitettävästi ammennettavaa. Kokonaan toinen kysymys on, missä määrin rikas sisältö ja aikuisia puhuttelevat teemat palvelevat lapsikatsojia, joille tarinan seuraamiseksi jo elokuvan suuri hahmomäärä voi käydä haastavaksi. Tarinassa on myös pelottavia sävyjä, joten alle kouluikäiset eivät ole elokuvan kohderyhmää. Todennäköisesti vasta lähempänä kymmentä ikävuotta sisältörikkaaseen tarinamaailmaan pääsee paremmin sisälle.

Mukaan nivottuine lauluesityksineen Encanto noudattelee varsin perinteistä Disney-linjaa. Takavuosien tarinoiltaan varsin kevyissä animaatioissa lauluesitykset toivat eloa juonellisesti hyvinkin olemattomiin elokuviin sekä myös täytettä kokoillan elokuvan pituuden saavuttamiseksi. Encantossa lauluesitysten funktio tuntuu edelleen samalta, vaikka sisältöä on moniin menneiden vuosikymmenten animaatioihin verrattuna yltäkylläisesti. Niin hienosti kuin laulut onkin laulettu, niiden anti elokuvassa jää laimeaksi, tosin laulujen merkityksellisyys lienee katsojakohtaista.

Lumoavinta elokuvassa on sen värikylläinen animaatiomaailma, joka suorastaan kutsuu luokseen. Samaan taikaan tarina ei teemojen runsaudesta huolimatta kykene. Lapselle tarina jää helposti hieman vaikeasti hahmotettavaksi, ja runsas hahmogalleria todennäköisesti vielä lisää vaikeuskerrointa. Isossa perheessä on toki kaikille jotakin, mutta keskushahmoja Mirabelia ja Abuelaa lukuun ottamatta muu perhe jää hieman sivuraiteelle vaikka tarinan kannalta motivoimattomia hahmoja ei olekaan mukana.

Encanton alkukuvana teattereissa nähdään lyhytelokuva Far From the Tree. Puhtaasti kuvakerronnan voimaan luottavan lyhytanimaation sukupolvioppimista käsittelevä teema sopii hyvin alustamaan pääelokuvaa, joka perheen yhteenkuuluvuuden kautta päätyy toteamaan taioista ja lahjoista merkityksellisimmän löytyvän ihmisten välisestä yhteistyöstä. Sama sanoma on kerrottu jo monta kertaa aiemminkin, mutta tärkeydellään se perustelee paikkansa aina uudestaan.