Elma & Liisa valkokangas

Elma & Liisa lainaa nimeään myöten perusasetelmansa Ridley Scottin ohjaamasta road-elokuvasta Thelma & Louise (1991). Homman nimi on tytöt tien päällä. Moinen kopiointi ei vaikuta kovin hyvältä lähtökohdalta esikoiselokuvaa ajatellen, mutta on hyvä, että uudet ja innokkaat elokuvantekijät pääsevät tekemään ja kokeilemaan, ja saavat työnsä myös laajempaan levitykseen ja suuren yleisön näytille. Pamela Tola ja Pihla Viitala ovat sekä ohjanneet että käsikirjoittaneet elokuvan, jonka pääosissa he myös esiintyvät.

Elokuvassa ystävykset Elma (Tola) ja Liisa (Viitala) tapaavat monen vuoden eron jälkeen ja lähtevät autoreissulle. Alun riehakas tunnelma vaihtuu pian tummempiin sävyihin samalla, kun erot tyttöjen välillä alkavat nousta esiin: vaalea Elma on sovinnaisempi, tumma Liisa taas räväkämpi psykopaatti. Dialogin kautta selviää, että elämäänsä tyytymätön peruskoulunopettaja Elma on lähtenyt matkaan paetakseen tylsää elämäänsä ja ”hullua” ex-poikaystäväänsä, josta haluaa päästä eroon. Liisa taasen pakenee jotakin, josta vain vihjaillaan. Ainakin hän on mahdollisesti asunut Ranskassa viisi vuotta, ja hänellä on ilmeisesti lapsi, mahdollisesti sairas, jonka hän on hylännyt.

Lehdistötiedotteen mukaan elokuva on ”kahden nuoren naisen elokuva kahdesta nuoresta naisesta”. En tiedä paljonko omaelämäkerrallista materiaalia henkilöhahmoihin on sisällytetty, mutta toivon ainakin, että elokuva ei kuvasta nykypäivän nuorten naisten arvomaailmaa, eikä edusta niin sanottua tyttöenergiaa. Tyttöjen tekemät rikokset elokuvan aikana eivät nimittäin rajoitu näpistelyyn: noin 40 minuutin aikana nuoret naiset syyllistyvät rattijuopumukseen, petokseen, pariin moottoriajoneuvon luvattomaan käyttöönottoon, murtovarkauteen, pahoinpitelyyn tai mahdollisesti tappoon, törkeään varkauteen ynnä muihin hauskoihin ja harmittomiin, villiin ja vapaaseen kesäreissuun kuuluviin asioihin.

Rikokset eivät elokuvassa johda vastuun ottamiseen omista teoista ja niiden seurannaisvaikutuksista, sen enempää kuin rikosseuraamuksiinkaan. On oletettavasti ihan ok varastaa vanhalta seniililtä tädiltä tämän säästöt, ja jatkaa sitten elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Elma kyllä moittii Liisaa totaalisesta vastuuttomuudesta, huomaamatta tarkastella omaa asennettaan. Tapa, jolla Elma kohtelee poikaystäväänsä on hyvin paljastava: Elma kertoo Liisalle jätkän olevan hullu entinen poikaystävä, joka ei jätä rauhaan vaan soittelee jatkuvasti. Todellisuudessa nuori mies onkin suunnattoman huolissaan Elmasta, jonka kanssa kuvittelee yhä seurustelevansa, ja joka on kadonnut yhtäkkiä eikä vastaa puhelimeen.

Elokuva päättyy rankkojen tapahtumiensa ja esiin nostamiensa teemojen osalta omituisen valjuun, helppoon ja konservatiiviseen ratkaisuun. Liisa jatkaa ajelehtimistaan jonnekin, ja Elma palaa tuttuun ja turvalliseen elämäänsä, noutajana tietenkin kunnolliseksi, kiltiksi, huolehtivaksi ja kaiken ymmärtäväksi ja anteeksiantavaksi omaksi kullaksi muuttunut ex-poikaystävä, joka tarpeen vaatiessa otetaan käyttöön. Mikäs siinä on nuoren naisen tempoillessa eksistentiaalisissa kasvukivuissaan, kun turvallinen elämä, kyydityspalvelu ja lämmin syli ovat aina puhelinsoiton päässä. Nössö poikaystävä riistää Elmalta ainoan todellisen kasvun ja oivalluksen paikan mukautumalla pikku prinsessan oikkuihin.

Elokuvasta ei jää päällimmäiseksi tunnetta, että kumpikaan tytöistä olisi sekoilunsa ansiosta oppinut mitään elämästä tai itsestään. Korkeintaan he ovat huomanneet, etteivät tarvitse enää toisiaan, ja että yläasteelta peräisin oleva ystävyys on ollut pelkkä illuusio. Sen sijaan herää kysymys, täytyykö elämän totuuksien etsimisessä aina väistämättä sotkea muut ihmiset saappaisiinsa? Entä pitääkö suomalaisissa draamoissa aina kiroilla, juoda viinaa ja polttaa tupakkaa, ja kerätä kuvaan omituista rekvisiittaa, joka ei suinkaan tue teemoja, ainoastaan hämärtää niitä? Ja voiko ilman vastuuta olla vapautta ja todellista itseymmärrystä? Ehkä totaalinen itsekkyys kuvastaa täydellisesti omaa aikaamme.

Hieman enemmän käsikirjoitusta miettimällä ja muokkaamalla elokuvan mahdollinen sanoma olisi tullut paremmin esiin. Nyt lopputulos muistuttaa enemmän hyvää ideaa kuin loppuun asti harkittua ja eheää esikoiselokuvaa. Riehakas tekemisen maku elokuvasta kyllä välittyy, mutta tuottajan olisi ehkä pitänyt hieman koordinoida tuotantoa. Tai mistä minä sen tiedän, kun en ole koskaan elokuvaa tehnyt.

Finnkino ilmoittaa tekevänsä Elman & Liisan kanssa jotakin aivan uutta, nimittäin lanseeraavansa lyhytelokuvanäytösmallin useaan eri teatteriin. Kyseessä ei kuulemma ole enää kertaluontoinen kokeilu. Ken elää, se näkee. Itse uskon että kaupalliset realiteetit kuoppaavat hyvin pian kauniin ajatuksen. Ja totuuden nimessä on sanottava, että täysin tuntemattomien tekijöiden lyhytelokuva tuskin olisi päässyt pilottihankkeen lippulaivaksi. Onhan noita lyhytelokuvia ollut joka viikko nähtävänä Yle-ykkösen myöhäisilloissa, miksi ne eivät kelpaa teatterilevitykseen? Koska ennestään tunnettujen naisnäyttelijöiden nimi myy. Mutta hyvä jos lyhärit saavat nyt foorumin teattereissa, olisi mukavaa nähdä Jani Volasen Rumble (2002) suurelta kankaalta. Siinäpä vasta road-elokuva täynnä turboahdettua energiaa. Dillinger! Rosvopizza!