Elephant valkokangas

Kaksi teinipoikaa ampui 15 ihmistä itsensä mukaan lukien vuonna 1999 Columbine High Schoolissa Yhdysvalloissa. Viidentoista ihmisen kuolema ei tavallisen viikon uutisvirrassa ole mikään jymyjuttu. Suuremmilla uhriluvuillakaan ei aina päästä otsikoihin. Tämä tapaus kuitenkin pääsi ja kohu ei ole vieläkään sen ympäriltä laantunut. Itkettäisiinpä maailmassa yhtä paljon niiden lukemattomien kolmannen maailman ihmisten perään, jotka raatavat henkensä epäinhimillisissä oloissa läntisen hyvinvoinnin eteen. Ei itketä, koska maailma ja sen ihmiset eivät ole sellaisia.

Ihminen on kuin mikä tahansa eläin, joka kamppailee selviytymisestään ja hyökkää vihollisiaan kohti väkivalloin. Eläin ei vaivaa päätään muiden murheilla, eikä vaivaa suurin osa ihmisistäkään. Yhdysvalloissa tapetaan tuhansia ihmisiä vuosittain, mutta vasta kun keskiluokkaiset teinit löytävät vihollisensa toisista keskiluokkaisista teineistä, syntyy armoton kakofonia. Sorron onnelaan on tullut särö ja ihmiset heräävät, kun ongelma ottaa omasta kädestä kiinni. Puolimielisimmät syyttelevät tietokonepelejä tai elokuvia ja ovat kuohuksissaan unohtaneet katsoa peiliin. Väkivalta ei ole kuin yksi vapaan ja kapitalistisen yhteiskunnan nimittäjä ja sen suurimpana selittäjänä on epätasa-arvo, syrjään vaiettu kaiken elämän kunnioittaminen - inhimillisyys.

Columbinen verilöylystä on tehty jo useampia elokuvia. Puuhaan eivät ole tarttuneet tragedioilla rahastavat Hollywoodin tuottajat, vaan itsenäiset elokuvantekijät. Kolme näistä elokuvista on tuotu meille Suomeenkin: Michael Mooren Bowling for Columbine, Ben Coccion Zero Day ja Gus Van Santin Elephant. Yksikään niistä ei mässäile tragedialla, yksikään ei saarnaa sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä yhdelläkään ole selkeästi määritettävää ja sosiaalisesti syvätarkkaa kannanottoa. Aseiden läsnäolon ja niiden saatavuuden helppouden alleviivaaminen ei nähdäkseni ole mikään suuri kannanotto - asian ytimekkyyttä voisi verrata vaikka siihen terävänäköiseen havaintoon, että yhä tehokkaampien ja turvallisempien autojen aiheuttamat suuret ylinopeudet nostavat onnettomuusriskiä. Välineistä on helppo veistellä syntipukkeja. Välineitä käyttämään tarvitaan kuitenkin aina ihmisiä.

Coccion Zero Day yrittää piirtää kuvaa myös näistä välineiden käyttäjistä. Van Sant ei yritä. Hän on loihtinut keinotekoisen dokumentaarin tavallisesta koulupäivästä. Elephantin suurin vahvuus onkin äärimmäisen tarkkaan hiotussa visuaalisuudessa ja tapahtumia limittävässä kerronnassa. Tarkoin rajatuissa ja ajetuissa kuvissa käytetään hyväksi koulun tiloja ja erityisesti käytäviä, joilla elämäntarkoitustaan ja paikkaansa tapailevat nuoret laahustavat. Parhaimmillaan Van Sant loihtii koulun hiljaisesti sortoa ylläpitävän ankeuden ja masentuneisuuden katsojan aistittavaksi. Kerrontaan ohjaaja luo kontrasteja musiikin avulla. Tunteminen ankkuroidaan Beethoveniin ja yksilöt jätetään kasvoiksi, joilla on etunimi ja joihin katsoja ei samastu. Taiteellisesti koherentti teos ei kosketa. Modernin taidekäsityksen teokset koskettavat harvoin, ne ovat siihen kyvyttömiä, kylmiä ja toteavia. Tunteminen on sälytetty viihteen harteille.

Lakoninen päivä käytävillä saa päätöksensä väsyneessä ammuskelussa. Intohimon lisääminen tappamiseen, jota ihminen kokee tappamisviettinsä vastenmielisyyden vastapainona, olisi helposti ryöpsähtänyt eksploitaation puolelle, mitä näissä elokuvissa on kannanoton ohella vältetty kuin ruttoa. Tunteen antaminen tappamiselle on aina vaikea valinta, mutta eleetön ammuskelu muistuttaa enemmän kusiaisten tallaamista ja nyt lopputulos ruokkii pelottavalla tavalla "vähät siitä" -asennetta. Shoppailusta ja poikaystävistä kimittävien ruokaansa oksentelevin teinityttöjenkin kohtalo pikemmin ilahdutti kuin puistatti. Herää väistämättä kysymys, onko Yhdysvalloissa tai ihmiskunnassa mitään hyvää? Pelottava elokuva. Pelottavan todellinen.