Ei pelkkää hunajaa valkokangas

Harva tulee ajatelleeksi, mikä merkitys hyönteisillä on. Ilman mehiläisten kaltaisia pölyttäjiä ihmisen ja monen muun eläimen ruokavalio olisi kovasti toisenlainen. Koko elinympäristömme olisi toisenlainen.

Väestömäärän kasvaessa ja tekniikan kehittyessä ihminen on tehostanut lähes maanisella vimmalla niin eläimistä kuin kasveista saatavaa hyötyä niiden hyvinvoinnista juurikaan välittämättä. Tehotuotannon mahdollistamista halvoista elintarvikkeista maksetaan kuitenkin kova hinta. Merkit siitä, että tuottavuuden maksimointi vetää maton ihmisten ravintotalouden alta, ovat jo nähtävillä. Asioiden korjaamiseksi on globaalilla tasolla tehty hämmentävän vähän. Syykin on selvä. Raha. Tehotuotannolla tehdään valtavasti rahaa joidenkin taskuihin.

Mehiläisillä on tällä vuosituhannella mennyt huonosti. Erityisesti tarhamehiläisten kannat ovat romahtaneet. Palkittu dokumentti Ei pelkkää hunajaa pureutuu tähän tutkijoita suuresti huolettaneeseen mehiläisten joukkokatoon.

Kysymys ei ole mistään pikkuasiasta. Kiinasta tiedetään, mitä mehiläisten katoaminen tarkoittaa. Maon varpuskampanjaa seurannut tuhohyönteisten aalto torjuttiin myrkyillä, joiden seurauksena Kiinassa on edelleen laajoja alueita, joilla ei ole mehiläisiä. Nyt kiinalaiset työläiset pölyttävät hedelmäpuita käsin. Läntisen maatalouden valtavilla hedelmätarhoilla tämä ei olisi mitenkään mahdollista. Mehiläisten pölytystyölle ei ole vaihtoehtoa. Siksi EU:ssakin on vastikään asetettu pannaan tiettyjä kasvinsuojeluaineita. Mehiläisten suojelemiseksi.

Suomalaiselle voi tulla jopa yllätyksenä, että etelän mehiläishoitajat saavat elantonsa nimenomaan pölytyspalvelusta. Mehiläisiä on tarhattu tuhansia vuosia hunajan takia, mutta tänä päivänä niiden suorittama pölytys on hunajaa paljon merkittävämpi asia. Hunaja on vain pölytyspalvelusta saatava sivutuote. Esimerkiksi Yhdysvalloissa mehiläispesiä rahdataan rekoilla paikasta toiseen sen mukaan, missä kulloinkin tarvitaan pölyttäjiä.

Sveitsiläisen Markus Imhoofin dokumentti on rakennettu taitavasti. Dokumentissa mehiläistarhauksen eri muodot keskustelevat keskenään, mikä haastaa katsojan pohtimaan asioita eri näkökulmista. Ja vaikka keskiössä on mehiläinen, temaattisesti dokumentti käsittelee koko ajan myös paljon laajempaa tehotuotannon problematiikkaa.

Dokumenttiin viritetty jännite ei missään vaiheessa herpaannu. Ei pelkkää hunajaa kykenee hienosti yhdistämään luonto- ja tiededokumentin yhteiskunnallisesti kantaa ottavaan aihekäsittelyyn ilman turhaa alleviivaamista ja osoittamista. Dokumenttiin valittu materiaali on tarvittavan moniäänistä, jotta katsoja pystyy luomaan asiasta omat johtopäätöksensä, vaikka tekijöillä on toki aina jokin vaikuttamisen päämäärä, johon he pyrkivät. Kun sitä ei tuputeta, katsoja mieltää päätelmät omikseen ja katsoo elokuvan jälkeen maailmaa erilaisin silmin, kenties jopa ajatteleekin toisella tavalla.