Ei koskaan yksin valkokangas

Klaus Härön filmografia on suomalaisittain vaikuttava. Näkymättömästä Elinasta (2002) lähtien Härön tunnistettavaksi kädenjäljeksi on muodostunut elokuvien vahva emotionaalisuus yhdistettynä huoliteltuun estetiikkaan. Vastaavaan on harva suomalaisohjaaja tällä vuosituhannella kyennyt.

Härö on monissa elokuvissaan ammentanut menneisyydestä ja nostanut yksilötarinan kautta esiin vähemmälle huomiolle jääneitä teemoja, joiden yleisinhimillinen käsittely on luonut perspektiiviä ymmärtää niin mennyttä kuin nykyisyyttä. Tähän jatkumoon Härön uusin elokuva Ei koskaan yksin asettuu enemmän kuin hyvin.

Todellisiin tapahtumiin pohjaava tarina on teemakäsittelyltään ja narratiiviltaan jopa pelottavan ajankohtainen nostaessaan esiin kysymyksiä ihmisoikeuksista, joita nykyisin haastetaan kovin heppoisin perustein ja populistisin ideologioin. Muistutus menneisyyden virhearvioinneista on tarpeen aikana, jolloin liian monet tuntuvat unohtaneen kaiken sen tragedian, jota ihmiskunta on historiaansa kirjoittanut.

Historiaa tuntevat tietävät, että Suomesta luovutettiin muutamia juutalaisia Saksaan toisen maailmansodan aikana. Asia on jäänyt melko vähälle huomiolle, osaltaan kiusallisuutensa takia mutta osaltaan myös siksi, että luovutettujen määrä suhteessa natsien harjoittamaan joukkotuhontaan on lukujen valossa kuin pisara meressä.

Luvut ja tilastot eivät ole kuitenkaan sama asia kuin yksilöiden tragediat ja niiden kautta avautuvat laajemmat teemat. Härö on pitkäaikaisen käsikirjoittajakollegansa Jimmy Karlssonin kanssa selkeästi tiedostanut tämän. Suomessa kovia kokeneiden juutalaisten tarinan myötä temaattiseen keskiöön nousee, miten ihmisiä voidaan uhrata politiikassa ja päätöksenteossa.

Ei koskaan yksin kertoo tarinansa Ville Virtasen näyttelemän Abraham Stillerin kautta. Abraham Stiller (1885–1972) oli suomenjuutalaisten merkittävä hahmo, joka pyrki estämään Suomessa oleskelevien juutalaisten luovuttamisen Saksaan toisen maailmansodan aikana. Elokuvaihmiset tuntenevat paremmin hänen veljensä, Hollywoodissakin uraa tehneen elokuvaohjaaja Mauritz Stillerin (1883–1928).

Rony Smolarin kirjasta Setä Stiller – Valpon ja Gestapon välissä (2003) ammennettu tarina keskittyy Stilleriin, jolle varsinkin Suomeen paennut Kollmanin pariskunta tulee läheiseksi. Varsinainen jännite syntyy Stillerin ja Kari Hietalahden esittämän Valpon päällikön välille. Taustalla valtionjohto yrittää löytää konsensusta liittolaisen luovutusvaatimusten, lain ja ihmisoikeuksien välille.

Ei koskaan yksin -elokuvan kohdalla ei aihepiirin osalta voi välttyä mielleyhtymältä Schindlerin listaan (1993), vaikka elokuvat muutoin ovat varsin erilaisia. Merkittävä ero on jo kestossa, Ei koskaan yksin on pituudeltaan alle puolet Schindlerin listasta. Härön ansioksi onkin sanottava kerronnan tehokkuus. Aiheesta olisi voinut tehdä huomattavasti pidemmän kyynelkanavien avaajan, mutta kerronnan sävy on maltettu pitää johdonmukaisen toteavana. Tässä on jotain etäisesti samaa Jörn Donnerin Kuulustelun (2009) kanssa.

Esteettisesti Ei koskaan yksin on Härölle tyypillisesti huolellinen ja vakuuttava elokuva. Tapahtumapaikoilla, kuvakulmilla sekä valoilla ja varjoilla on taidokkaasti häivytetty film noirin tapaan budjetin pienuutta mitä tulee miljöön kuvaukseen. Kääntöpuolena on, että elokuva on kuviltaan paikoin varsin pimeä. Osaltaan tumma sävymaailma korostaa aiheen synkkyyttä, mutta toisaalta tuo kokonaisuuteen kuvallista raskautta, joka ei kuitenkaan elokuvan maltillisessa kestossa kasva katsomiskokemusta hallitsevaksi.

Kerronnassa hyödynnetään kehystarinaa, mikä mennyttä käsittelevälle elokuvalle on melko tavanomaista. Toimittaja (Satu Tuuli Karhu) koettaa haastatella vanhaa Abraham Stilleriä, jonka mieleen tulevista muistoista varsinainen tarina rakentuu. Kehystarina on mustavalkoinen ja varsinainen tarina on väreissä. Elokuvan tumman kuvamaailman parissa mieleen hiipi ajatus, olisiko mustavalkoisuus sopinut lopulta paremmin itse päätarinaankin, jolloin lopputulos olisi saattanut olla esteettisesti vaikuttavampi.

Härön elokuvissa hieman ongelmallista on, miten ja suhteessa mihin niitä arvottaa. Härön elokuvat asettuvat vähimmilläänkin mediaanin yläpuolelle, ja vaikuttavimmillaan Härön elokuvat ovat jo maailmanluokan teoksia. Ratkaisevinta lienee lopulta subjektiivinen kokemus.

Omiin silmiini Härön elokuvat ovat olleet parhaimmillaan kertoessaan yksinkertaisia mutta humaaneja ja syvästi inhimillisiä pienen ihmisen tarinoita, kuten elokuvissa Näkymätön Elina, Postia pappi Jaakobille (2009) ja Rakkaani merikapteeni (2022). Näiden elokuvien emotionaalinen kosketuspinta on ollut vastustamaton. Aivan samaa ei ole löytynyt Härön todellisista tapahtumista ammennetuista historiallisista elokuvista kuten Äideistä parhain (2005), Uusi ihminen (2007) ja nyt tuorein Ei koskaan yksin (2025). Näissä sisällöllinen painoarvo on kuitenkin merkittävä, ja tämä yhdistettynä taidokkaaseen elokuvailmaisuun tekee elokuvista vaikuttavia ja tärkeitä.

Elokuvia tehdään pääsääntöisesti niin pitkissä prosesseissa, että ne harvoin toimivat tekijöidensä taholta tietoisina kommentaareina julkaisuajankohdastaan. Tehtävät tulkinnat ovat pitkälti aikaan sidottuja ja sattumanvaraisia, ja näin todennäköisesti on Ei koskaan yksin -elokuvankin kohdalla. Kovin kummoista ponnistelua ei kuitenkaan tarvitse tehdä sen tulkinnan suhteen, että Ei koskaan yksin näyttäytyy tässä hetkessä kuin märkänä rätin sivalluksena nykyiselle hallinnollemme: ”Herätkää! Maailmassa ei voi olla enää sijaa ihmisiä eriarvoistavalle ajattelulle ja ihmisoikeuksien polkemiselle.”