Eatnameamet – Hiljainen taistelumme valkokangas

Saamelaiset ovat pohjoiseurooppalainen alkuperäiskansa, jonka asuinalue nykypäivän kartalla ulottuu neljän valtion alueelle. Suvi Westin ohjaama Eatnameamet – Hiljainen taistelumme on poliittinen dokumenttielokuva, jonka pyrkimyksenä on kertoa saamelaisten kamppailusta Suomessa.

Elokuvan painopiste on nykyajan tilanteessa, mutta mukana on viittauksia saamelaisten kokemuksiin puolentoista vuosisadan ajalta, jona Suomi muovautui kansallisvaltioksi. Tarkoituksena on saada usein mykistettyjen saamelaisten ääni kuuluviin ja kertoa suomalaisille heidän tilanteestaan.

Elokuvan sisältö on jaoteltu löyhästi muutaman otsikon alle. Ne, kuten vaikkapa otsikko ”Viha”, ilmentävät lähinnä erilaisia näkökulmia kansan sorron kokemukseen. Kertojanääni elokuvasta puuttuu, ja osin siitäkin johtuen kuvatut asiat eivät aina välttämättä avaudu ulkopuoliselle, vaikka ne saamelaisille olisivat selviä. Mukana on esimerkiksi elokuvista ja televisiosta otettuja valtakulttuurin kuvauksia saamelaisista, ja vain osan ongelmallisuus kulttuurisena omimisena ja ylenkatsomisena on ilman kontekstointia riittävän selvää.

Jo nimessään taistelun hiljaisuutta korostavassa elokuvassa on paljon hiljaisia kohtauksia, pohjoista luontoa ja toisaalta kuvia erilaisista virallisista ja epävirallisemmista kokoontumisista, jotka nekin ovat usein niin hiljaisia, että asiaan sisään pääseminen voi olla vaikeaa. Saamelaiset ovat itsenäisessä Suomessa olleet varsin perinteisen kolonialismin kohteina, ja parhaiten avautuvatkin kohtaukset, joissa välittyy suora taloudellinen riisto.

Kaivoshankkeet ja muualta tulleiden maakaupat ovat uhka kansalle, joka alkuperäiskansojen tapaan ei perinteisesti tunne maan omistamisen käsitettä sinä mielessä, että yksilöt omistaisivat tiettyjä tarkkoja alueita, tontteja. Poronhoitoelinkeinoa ja luontoa uhkaa myös Jäämeren ratahanke. Kolonialismi ei ole kadonnut nykyäänkään, vaikka saattaakin saada tähän päivään sopivia ekologisia perusteluita kuten tuulivoimaloiden yhteydessä.

Alkuperäiskansaan kuulumisen kokemus välittyy parhaiten nuorten, kieleensä ja sen elvyttämiseen vakavasti suhtautuvien saamelaisten keskinäisiä tapaamisia kuvaavissa otoksissa. Taustalla ovat koululaitoksen sulauttamispolitiikan kokeneiden ja asuntoloissa asuneiden edellisten sukupolvien traumaattiset kokemukset. Kuten yhdessä elokuvan puheenvuorossa todetaan, nuoren kansallisvaltion itsetunto on ollut niin huono, että kielellisesti tai muulla tavoin erilaisina pidettyjä ei ole hyväksytty.

Kokemuksen mahdollisten roolien niukkuudesta jakavat varmasti monet muutkin 1900-luvun Suomessa eläneet. Kielen ja monien muiden kulttuurin elementtien lisäksi saamelaisilta on pyritty viemään heidän perinteinen uskontonsa, mutta tämän elokuva sivuuttaa kokonaan. Aiheesta lienee varsin erilaisia näkemyksiä saamelaisyhteisössä.

Sangen paljon painoa elokuvassa saa keskustelu siitä, kuka on saamelainen. Juridisesti kyse on saamelaisia edustavan Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuulumisesta, josta Saamelaiskäräjät päättää. Tähän luetteloon on oikeuden päätöksellä hyväksytty henkilöitä vastoin saamelaisyhteisön tahtoa, ja Suomi onkin saanut asiasta huomautuksen YK:n ihmisoikeuskomitealta.

Keskeistä saamelaisuuden määrittelyssä on kieli. Vastakkain tuntuvat olevan perinteinen yhteisöllisyyden kollektiivinen määrittely ja nykyaikainen yksilön oma identiteetti. Kuka kuuluu ja saa kuulua ”meihin” – ja kuka sen tarkalleen ottaen päättää? Suvi West on aiemmassa dokumenttielokuvassaan Minä ja pikkusiskoni (2016) pohtinut juuri tähän kysymykseen liittyvää ongelmakenttää omakohtaisesti, mutta koko kansan tasolla kysymys jää leijumaan ilmaan käsillä olevassa Eatnameamet – Hiljainen taistelumme -elokuvassa.

Dokumentin suuresta, varsin hajanaisesta otosmateriaalista muodostuu asian esiin nostamiseen vaadittava yleiskuva, joka monille on varmastikin aivan uusi. Se onnistuu herättämään valmiiksipureskelemattomuudellaan mielenkiintoa aiheeseen ja lisäkysymyksiä, joihin on jo saatu vastauksiakin tekijöiden haastattelujen ja seminaarien muodossa.