Tohtori T ja naiset valkokangas

En olisi uskonut, että digitaalitekniikalla luotu jakso voisi kohota Robert Altmanin ohjaaman elokuvan hienoimmaksi elementiksi. Tylsän komedian Tohtori T ja naiset vertauskuvallisessa lopussa todistetaan hallusinatorinen väläys, särkyvien äänten ja epäjohdonmukaisen kuvasarjan maalaama illuusio miehestä, joka ajaa autollaan hurrikaanin pyörteisiin. Uuu! Flashin kontrasti liki kaksi tuntia jatkuneeseen 70-lukulaiseen zoomailuun pysäyttää katsojan. Sitä ennen seuraamme, kuinka yksi amerikkalaisen elokuvan positiivisessa mielessä amerikkalaisimmista ohjaajista vajoaa yhä syvemmälle perinteisen hollywoodilaisen muovielokuvan narratiiviin. Hän ei "vanhanaikaisuudessaan" tavoita tätä kimaltelevaa pohjaa, mutta pahinta onkin pyrkimys.

Tapauksessa Tri T ja naiset päätän, että elokuvantekijä ei ole ihminen, vaan jokin näkymätön, joka kantaa vastuuta. Vastuuta siitä, ettei heittäydy luomaan pinnallisia maailmoja siksi, että väsyttää tai ahdistaa. Tai siksi, että herää halu leikkiä. Eikä saa valehdella, ei saa raiskata taidetta välttämättömyydestä saada muotoaan muuttaneen massan hyväksyntä. 75-vuotias Robert Altman haluaisi temmeltää trenditietoisuuden kentillä, ehjän, virheettömän, mitättömän populaarielokuvan parissa. Miksi? Eihän se ole edes mahdollista. Amerikan elokuvateollisuuden kliininen pintapaskahuussi on jo buukattu nuoremmille, sen todistaa vaikka Erin Brockovich. Altman saisi jättää koko elokuvanteon, mikäli ei pysty luomaan jotain autenttista - muistakaamme myös vuoden 1998 Grisham-pohjainen kökköjännäri Kuka pelkää mustaa miestä.

Tri T ja naiset ei liene hirviö rivikatsojalle. Jos ei kyseessä olisi Altmanin elokuva, ei tässä turhaan kirjoiteltaisi. Ehkä vain popsittaisiin purkkaa ja unohdettaisiin kaksi tuntia elämästä. Puhutaan kuitenkin tarpeettomasta elokuvasta, ei edes hyvästä valinnasta aivontyhjentämissession apuriksi.

Juoni kiteytyy jo otsikossaan. Kerrotaan vitsi miehestä naisten maailmassa. Miehemme on gynekologi, jolla on vaimo ja kaksi parikymppistä tytärtä. Hänellä on vain kolme miesystävää, joiden kanssa joko pelataan golfia tai ammutaan sorsia. Mukava, ihana, turvallinen maailma rupeaa säröilemään, kun naiset alkavat näyttää yllättäen erilaisilta. Työpaikasta tulee karsea kanalauma, oma vaimo joutuu mielisairaalaan, tyttäret sähläävät toisen hääjärjestelyjen kanssa, henkilökohtainen avustaja tarjoaa kiihkeästi ruumistaan ja golfkentältä löytyy uusi rakkaus. Tyttäret toivovat, ettei hääpäivänä tulisi myrskyä. No tottakai se tulee, alkaahan elokuva sateella, nerokkaasti ilmapiirin muutokseen viittaavalla luonnonilmiöllä.

Konseptin tasolla aineksia löytyisi humoristiseen tutkielmaan sukupuolten, pintamaailmojen ja tunneaspektien ristikkäisyyksistä, mutta se rakastettava letkeys ja oivaltava huumori, mikä hengitti vielä Short Cutsissa, loistaa nyt poissaolollaan. Mitään kiehtovaa ei löydy, kaikki on kirjaimellisesti pelkkää kankeaa vitsiä, kerronta jäykkää ja tylsää. Yhtään uutta oivallusta ei keksitä, yritetään vain pysyä pinnalla. Kaikki naiset ovat bimboja ja itse tohtori karismaton kuin Richard Gere.

Robert Altman, Tri T:n kuvioita pähkäillessäni rohkenen ilmaista hämmennyksen tilani esittämällä seuraavan kysymykseni yrittäen sukeltaa femiiniin maailmaan, teidän tavoin: "Vanhalla ei tarvitse ottaa eteen, mutta missä henki, herra Altman? Missä henki?"