Doria etsimässä valkokangas

Maailman johtaviin animaatiostudioihin lukeutuva Pixar pitäytyi pitkään tekemästä jatko-osia, Toy Storyn kakkososa oli enemminkin säännön vahvistava poikkeus. Linjaus muuttui, kun Disney osti Pixarin vuonna 2006. Vaikka yhtiö jäi itsenäiseksi, tuotantoputkeen alettiin työntää menestyselokuvien jatko-osia. Ensi vuonna autot kaahaavat valkokankaalle jo kolmannen kerran ja vuotta myöhemmin lelujen uusia seikkailuja ihmetellään  peräti neljättä kertaa. Näitä ennen pajatso tyhjennetään tuomalla teattereihin jatkoa kolmentoista vuoden takaiselle menestykselle Nemoa etsimässä (2003).

Jatko-osa kantaa nimeä Doria etsimässä. Huonomuistisuudestaan tunnettu Dori lähtee etsimään vanhempiaan, joista hän ajautui erilleen pienenä. Ja kun Dori "katoaa" etsintämatkalleen, lähtevät Marlin ja Nemo etsimään Doria.

Tarina ei ollut aikanaan Nemon vahvinta antia, mutta visuaalisesti elokuva oli upea. Dorin kohdalla toistetaan sama tarinakaava, mutta visuaalisesti jäädään yllättäen lattealle tasolle. Ilmeinen syy lienee 3d:ssä.

Monet kohtauksista sijoittuvat hämäriin ja synkeisiin paikkoihin, ja kun 3d-lasit tunnetusti syövät kuvan kirkkautta ja kontrastia, on valkokangas paikoin ankeaa tuijotettavaa verrattuna Nemon valtamerimaailman värikylläisyyteen ja kirkkauteen. Myös hahmot näyttävät useissa kohtauksissa muovisilta, eivätkä liikkeet ole niin sujuvia kuin olettaisi.

Kun kyseessä on Pixarin pitkä animaatio, visuaalista latteutta ja alakuloa voi vain ihmetellä – tai sitten 3d:llä on tehty elokuvalle todellinen karhunpalvelus.

Tarinassa piileekin lopulta Dorin olennaisin anti. Aikuiskatsojalle saman tarinakaavan läpiveivaaminen saattaa tuntua tylsältä toistolta, mutta lapsikatsoja näkee tarinassa muuta. Vanhemmista eksyminen ja erityisesti vanhempien menettäminen ovat lapsen pahimpia pelkoja, joten teemaa käsittelevä tarina vangitsi kohderyhmäikäisen katsojan tiiviisti elokuvan pariin.

Dorissa lasta puhutteleva tarina yhdistetään onnistuneesti vauhdikkaaseen seikkailuun. Näyttävyyden nimissä osa kommelluksista ja pelastautumisista on tosin vedetty yli, mikä jättää yhdessä lattean visuaalisuuden kanssa laimean jälkimaun teeman onnistuneesta käsittelystä huolimatta.

Yksityiskohdissakin tarkkuus olisi ollut suotavaa. Elokuvassa Destiny-niminen valashai puhuu "valasta". Kahdeksanvuotias ihmetteli asiaa, sillä valashaihan ei ole valas eikä ääntele valaan tavoin. Tekijöidenkin luulisi olevan perillä asiasta, jonka lapsikin tietää. Kyse voi toki olla vain suomenkielisessä versiossa olevasta lapsuksesta, jota alkuperäisääniversiossa ei ole.