Don’t Breathe valkokangas

Te, jotka olette pidättäneet hengitystänne odottaen olisiko kehuttu kauhuelokuva Don’t Breathe (2016) hypensä arvoinen, voitte jälleen hengittää. Ei ole. Se on täysin keskinkertainen slasher-koti-invaasio, jossa kolme detroitilaisnuorta murtautuvat helpon rahan perässä sokean sotaveteraanin taloon huomatakseen, ettei veteraani sokeudestaan huolimatta ole avuton. Pian porukka tajuaa, että jos henkiin haluaa jäädä, pitää seuraavaksi murtautua talosta ulos.

Hahmot ovat kauhuelokuvien tusinatapauksia: Kaliforniasta unelmoiva trailerityttö (Jane Levy), nörttipoika (Dylan Minnette) ja kuumapäinen alfauros (Daniel Zovatto). Jännityselementin kannalta on ongelmallista, että genreä tuntevan tai edes puolikkaat aivot narikasta mukaansa napanneen ei ole kauhean vaikeaa arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mitä nyt lopuksi astutaan vahvasti Sahan (2004) tai pikemminkin sen jatko-osien eteisaulaan. Eikä siinä kai muutakaan voi, kun juoni on ajanut itsensä sekä vertauskuvalliseen että konkreettiseen umpikujaan.

Teknisesti elokuva on tavanomainen mutta toimiva. Detroitin miljöö on taltioitu hienosti ja keskeisin tehokeino on leijuva kamera, joka käy huolella lävitse kaikki veteraanin työkalut ja astalot, joille varmasti myöhemmin keksitään käyttöä. Tämä on selkeästi peruja ohjaaja Fede Alvarezin aiemmasta Evil Dead -remakesta (2013). Mutta mikä uusintafilmatisoinnissa oli vielä perusteltua kunnianosoituksena Sam Raimin alkuperäisen Evil Dead -kauhukomedian (1981) kameratyösk entelylle, vaikuttaa Don’t Breathessa ylituotetulta ja liikaa käytetyltä kikkailulta.

Näyttelijät tekevät kelvollista työtä ja vaikka sekä Levyssa että Minnettessa on selvää tähtiaineista, jää hahmojen taustojen, persoonien ja motiivien luotaaminen niin pintapuoliseksi, ettei heistä yksinkertaisesti jaksa välittää. Sama pätee sokeaan pahikseen (Stephen Lang), joka vielä kaiken lisäksi on joka toisessa kohtauksessa lähes yli-ihminen, joka toisessa täysi tumpelo. Toisaalta niinpä genressä on ollut tapana. Paljon tällaista höpöilyä antaa konventioiden vuoksi anteeksi, mutta erityisesti realistisen alkupuoliskon vuoksi leffaa piinaa uskottavuuspula. Kuinka moni murtovaras ottaa puhelimensa mukaan rikospaikalle, saati jättää siihen äänet päälle?

Parhaiten elokuvan ongelmat huomaa, kun sitä vertaa viime vuonna valmistuneeseen, hyvin samoilta viivoilta ponnistavaan Jeremy Saulnierin uusnatsikauhuun Green Roomiin (2015). Tässä elokuvassa eivät kauhukliseet häiritse, koska henkilöt on rakennettu huolella ja heidän kohtalostaan välittää. Don’t Breathen kliseistä seuraa vain tahatonta komiikkaa. Pahimmat naurunpurskahdukset herätti veteraanin ilmeisen uhkaavaksi tarkoitettu rottweiler. Saulnierin elokuva taas onnistui esittämään jopa koirat yhtä aikaa aidosti pelottavina ja sympaattisina.

Kuten kauhuleffoilla on liian usein tapana, haaskaa Don’t Breathe nopeasti hyvät lähtökohtansa ja muuttuu kaavamaiseksi verenvuodatukseksi. Mikä on harmi, koska Detroitin urbaani rappio tarjoaisi sellaista rosoa, jonka päälle kehittää mielenkiintoisia hahmoja ja tarinoita. Näin Alvarez ei jaksa tehdä ja elokuva kaatuu lopullisesti synkkään totisuuteensa. Tällaisen ilman omaa ääntä tehdyn, ilottoman kaavakauhun ei uskoisi enää Wes Cravenin Screamien (1996–2011) jälkeisessä maailmassa toimivan.

Mutta jos näitä elokuvia ei ole katsonut kyllästymiseen asti vuosikymmeniä, ajaa Don’t Breathe varmasti asiansa. Siinä on pari toimivaa säikyttelyä ja hetkittäin se onnistuu nostamaan jännitystä, ja tapa, millä loppu jättää oven auki jatko-osille on herkullinen. Itseäni valitettavasti vain kiinnosti leffan aikana päähenkilöiden ulospääsyä enemmän oma ulospääsyni elokuvateatterista.