Dogville valkokangas

Lars von Trier (s.1956) on saavuttanut urallaan jo tässä vaiheessa sen kadehdittavan statuksen, että hänen jokainen uusi elokuvansa on tapaus niin teoksena kuin kaikkena juoruilunakin sen ympärillä. Myös Dogvillen ympärillä huhumylly on käsitellyt muun muassa sen antiamerikkalaisuutta, Nicole Kidmanin ja von Trierin myrskyisää diivailua ja muodon uskaliasta minimalismia. Von Trierin status on kuitenkin ansaittu, innuendoineen kaikkineen, ja nyt Dogvillen myötä vielä enemmän niin.

Dogville kertoo tarinan "prologissa ja yhdeksässä kappaleessa" Gracesta (Nicole Kidman), joka gangstereita paetessaan piiloutuu Dogvillen kyläpahaseen. Piilopaikkaansa vastaan Grace ryhtyy tekemään tarpeettomia palveluksia kaupungin asukeille ja pikkuhiljaa nainen ajetaan yhä ahtaammin nöyryytysten ja hyväksikäytön umpikujaan. Gracen laihaksi lohduksi jää suuren kirjailijan ja moraalinvartijan kohtalosta haaveileva selkärangaton Tom (Paul Bettany), joka ei kuitenkaan kykene auttamaan jopa kahlein alistettua Gracea muuten kuin banaalein korulausein. Ja lopulta myös gangsterit löytävät tiensä Dogvilleen…

Jo aiemmin von Trier on osoittanut olevansa täysin suvereeni elokuvan materiaalin mekaanisena muokkaajana, mutta hänen käsikirjoituksensa ovat olleet sisällöltään merkillisen puutteellisia. Dogville on kuitenkin mestarillinen jokaisella elokuvan osa-alueella: kohuttu mise-en-scène on lumoavampi kuin kyettiin edes unelmoimaan, näyttelijäensemblen työ on kautta linjan naivistisen herkkää ja rehellistä ja kamera tallentaa tuon välittömyyden herkeämättä, tarina etenee vangitsevan fatalistisesti kohti vääjäämätöntä, John Hurtin voice-over on ilkikurisen jumalainen, Vivaldin konserttojen barokkinen hienovaraisuus on kuin tehty kunnianosoitukseksi elokuvan nihilistiselle ironialle ja kaiken kruunaa dialogin vieno absurdiikka.

Dogvillen muodollisina esikuvina ovat toimineet niin Samuel Beckett kuin Bertold Brechtkin, mutta sen suurin "innoittaja" on epäilemättä Friedrich Nietzsche; siksi voimallisesti elokuva tutkii moraalista tyhjäkäyntiä, inhimillistä sokeutta, laumasieluista julmuuden ja nöyryyttämisen logiikkaa. Ei myöskään ole sattumaa, ettei pahaisessa vuoristokylässä ole pappia (jota sinne turhaan odotetaan), sillä Nietzschen kuulun ediktin mukaanhan "Jumala on kuollut!". Elokuvan loppu on myös ehtaa nietzscheläistä "tahtoa valtaan", ja vaikka alusta asti on selvää, ettei tällä faabelilla ole onnellista loppua, niin lopun katarttinen tuomiopäivä on absurdissa rationaalisuudessaan ja oikeudenmukaisuudessaan sydämeenkäyvän yksinäinen ja lohduton. Jos taivas ja helvetti ovat sittenkin olemassa, niin jokainen meistä palaa helvetin tulessa. Vain koirat jäävät henkiin!

Pelkkä moraliteetti ei Dogville kuitenkaan ole, ainakaan siinä mielessä missä moraliteetit on valkokankaalla usein totuttu näkemään, eli Steven Spielbergin infantiilin eettisenä eeppisyytenä tai Paul Schraderin, Martin Scorsesen tai Abel Ferraran maskuliinis-katolisina kärsimysnäytelminä.

Moraliteetin sijasta Dogvillen voi nähdä sosiologisena tutkielmana yhteisön moraalista ja sen puutteesta: jumalanjälkeisenä aikana arvot eivät enää ole välttämättä moraalisia, vaan jumalanpuute ilmenee arvoharhoina ja inhimillisenä sortona. Siinä ei yksi diletantti filosofi (Tom/Paul Bettany) paljoakaan uusien arvojen juurtumista auta, vaan pikemminkin hänen hyvät aikeensa päällystävät jalavatietä helvettiin.

Hyvien ja pahojen tekojen eksistentiaalinen yhteneväisyys, yhdentekevyys, arvottomuus onkin se 1900-luvun kääntöpuolen perintö, jota von Trier elokuvillaan niin vimmaisesti vastustaa. Ja näin Dogville tekee juuri sitä mitä taiteen pitääkin tehdä aikana, jolloin taiteesta puhumisesta on tullut yhtä yhdentekevää kuin hyvistä ja pahoista teoistakin puhumisesta: se puhuu jokaisella kuvallaan ja jokaisella äänellään ja se puhuu inhimillisyydestä.

Hypnoottinen, kaunis ja vaikea elokuvakokemus, uuden vuosituhannen ensimmäinen elokuva!