Disco Boy valkokangas

Siirtolaisuus ja sen traumaattiset vaikutukset ovat olleet ajankohtainen yhteiskunnallinen, aihe jota on käsitelty viime vuosina sellaisissa elokuvissa kuin Berlin Alexanderplatz (2020) ja Rebel (2022). Giacomo Abbruzzesen esikoispitkä Disco Boy (2023) sijoittuu samaan jatkumoon, mutta tuo siihen oman värien ja valojen sävyttämän taiteellisen tuulahduksensa.

Elokuva sekoittaa kahden eri henkilön, Valko-Venäjältä Euroopan unioniin pyrkivän Alexin (Franz Rogowski) ja Nigerjoen suiston riistoa vastaan kamppailevan vapaustaistelijan Jomon (Morr Ndiaye) tarinat toisiinsa. Vaarallisen ja kohtalokkaan matkan jälkeen Ranskaan saapuva Alex värväytyy kansalaisuuden saamisen toivossa sotilaaksi muukalaislegioonaan. Taistelutoveriensa kanssa Alex lähetetään Nigerjoen suistoon, jossa kohtaaminen tanssimisestaan tunnetun Jomon ja tämän sisaren Udokan (Laetitia Ky) kanssa muuttaa häntä pysyvästi Eurooppaan paluun jälkeen.

Ohjaaja Abbruzzesen yhdessä Cristèle Alves Meiran ja Licia Eminentin kanssa muotoilema Disco Boy on kuin alitajunnan synnyttämä. Elokuva etenee dialogin sijaan omaperäisen kuvallisen kerronnan avulla. Siinä viidakon lehvästön pimeyden läpi tunkeutuva valo yhdistyy diskon välkkyviin lamppuihin. Audiovisuaalisesti mieleenpainuvaa kokemusta vahvistaa Vitalicin elektroninen soundtrack, joka heijastelee päähenkilöiden hermostunutta mielentilaa.

Hélène Louvartin (The Lost Daughter, 2021) hieno kuvaus hyödyntää sotilaiden pimeänäkölaitteita Roger Deakinsin hengessä sekä muukalaislegioonalaisten vartaloja Claire Denisin Beau travailin (1999) tavoin. Denisin elokuva on myös Disco Boyn henkinen esikuva. Parempaa ja merkityksellistä elämää tavoittelevien Alexin ja Jomon tielle asettuvat Euroopan taloudelliset ja sotilaalliset mahdit. Nuorten miesten ruumiit uhrataan sotaan niiden hyvää tuottavan kulttuurisen potentiaalin sijaan.

Kolonialismin ja sortoa jatkaneen globaalin talouden vaikutukset ovat ilmeisiä Jomon tarinassa, jossa rauhallinen luonnonmukainen elämä ja sen kulttuuriset rituaalit joutuvat väistymään sotilaallisen vastarinnan tieltä. Eurooppalaisten absurdi suhtautuminen tilanteeseen tuodaan ilmi paikalle saapuvan reportterin tyhjänpäiväisessä kommentoinnissa. Ystävänsä kanssa keskustelevan Jomon toiveet valkoisen elämästä ja diskolattioiden valloittamisesta mahdollistuvat kuitenkin yllättävällä tavalla.

Eurooppalaisen elokuvan uudeksi vakiotähdeksi erityisesti Christian Petzoldin elokuvien kautta nousseen Rogowskin Alex taas ilmentää länsimaiden kolmannen maailman hyväksikäytöstä syyllisyyttä tuntevaa yksilöä. Sotilaan matka psykologisen pimeyden ytimeen paistaa näyttelijän kasvoilta ja lopullinen vapautuminen koetaan vasta tanssilattialla. Ihmisiä ja ympäristöä tuhoavaa koneistoa kuvataan vain välillisesti sen palvelukseen valjastettujen öljynporaajien sekä sotilaskouluttajan kautta.

Suoraan Rakkautta ja anarkiaa festivaalilta laajempaan elokuvateatterilevitykseen ELKE ry:n toimesta saapunut Disco Boy edustaa kansainvälisiä virtauksia hyödyntävän eurooppalaisen elokuvan parhaimmistoa. Juoneltaan selittelemätön ja teemoiltaan anteeksipyytelemätön elokuva ei valtavirtayleisöä kosiskele, mutta sen toivoisi löytävän laajemman yleisönsä festivaalimaineensa kautta.