Deep Blue Sea valkokangas

Kumiset merenelävät ovat kiusanneet katsojia jo 1950-luvulta lähtien. Jack Arnoldin pikkuklassikossa Mustan Laguunin hirviö (1954) räpyläjalkainen monsteri oli liikuttavan surullinen hahmo. Steven Spielbergin Tappajahaissa (1975) sympaattisuus oli tiessään, kun verenhimoinen hai jahtasi kauhuissaan pakoon juoksevia rantaleijonia. Oppi haiden petollisuudesta meni perille: elokuvan herättämä hysteria näkyi lahdattujen haiden määrän huimana kasvuna. Aiheuttaako Renny Harlinin uusi elokuva Deep Blue Sea vastaavat haintappajaiset jenkeissä?

Idea uudesta haielokuvasta ei etukäteen ajatellen vaikuta kovin innostavalta. Mieleen tulevat hainevää pakoon kirmaavat teinikaunottaret ja Tappajahai 3:n (1983) hassut kolmiulotteiset lasit, joiden piti viedä katsoja suoraan vanhan valkohampaan suuhun. Onneksi Deep Blue Sea ei lähde toistamaan Tappajahain juonta, sillä rantatyttöjen sijaan hain hampaat uppoavat nyt pienen tiedemiesryhmän lihaan.

Elokuva nostelee sopivasti sattumia science fictionin perinteestä kuvatessaan geenimanipulaatiolla haita lääketieteellisiin kokeisiin kehittelevää tiedenaista, joka toimillaan rikkoo luonnonjärjestystä ja tekee otukset ylivoimaisen älykkäiksi. Paisuvia älynystyröitään hierovat hait nousevat kapinaan myrskyävän meren ympäröivällä tutkimusasemalla. Jumalan leikkiminen johtaa taas kerran tuhoon.

Deep Blue Sea on helppo tuomita kauhu- ja katastrofielokuvien kliseitä vatvovaksi kliseekimpuksi. Kateus ja vahingonilo ovat perisuomalaisia voimavaroja, ja "valistunut" elokuvaväki epäilemättä nauraa punaviininhajuiseen partaansa katsoessaan merirosvoretkillään flopanneen tuhlaajapojan vesileluja. Harlinin haielokuva on kuitenkin omassa lajissaan katsojan kohtuullisen hyvin näpeissään pitävä jännäri. Ensinnäkin elokuva ottaa itsensä vakavasti. Allekirjoittanut on totaalisen kyllästynyt katsomaan kieli poskella tehtyjä kauhukomedioita, jotka vesittävät jännityselementit tekemällä itsestään parodiaa. Jos tekijät eivät usko aiheeseensa, niin miksi yleisön sitten pitäisi? Harlin sentään yrittää uskotella katsojalle olevansa tosissaan, ja tosikkomainen jännitys on parempi vaihtoehto kuin onneton kauhupelleily.

Toiseksi tarina on sijoitettu suljettuun tilaan ja henkilöjoukko on rajattu. Mahdollisuudet klaustrofobiseen jännitykseen ovat olemassa, vaikka valitetavasti turboruuvia ei saada tässä suhteessa väännettyä aivan täysille. Muutama kliseinen kohtaus pilaa paljon. Henkilöiden "kuolemisjärjestys" on kuitenkin tavallisesta poikkeava, mikä tuo sentään vähän yllätysmomenttia tarinaan. Elleivät henkilöhahmot olisi - Samuel L. Jacksonin esittämää pomoa - lukuun ottamatta niin karikatyyrimäisiä, voisi Deep Blue Sea olla todella tiukka henkiinjäämiskuvaus. Kalliilla tuotetun hain hampaiden kalina kiinnostaa tekijöitä kuitenkin hieman liikaa. Mutta tässähän ei ole mitään uutta, vaan päinvastoin se on lajityypissä pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Suomessa kauhu -ja katastrofielokuvan perinne on vielä kovin ohut, joten jos Hollywoodiin kotiutunutta Lauri Harjolaa halutaan pitää suomalaisohjaajana, niin Deep Blue Sea on ilman muuta suomalaisen elokuvan uusi aluevaltaus. Ehkä Harjolalle aikanaan opetusta antanut Lauri Törhönen voisi ottaa onkeensa ja filmata elokuvan vaikka tappajahauesta?