David Copperfieldin elämä ja teot valkokangas

Yleisö asettuu paikoilleen viktoriaanisessa teatterissa ja esiripun takaa astuu David Copperfield (Dev Patel), joka alkaa kertoa uskomatonta elämäntarinaansa. Charles Dickensin romaanissa David Copperfield (1850), joka oli kirjailijan oma suosikki, hän jakoi lukijoilleen ensimmäisen persoonan kerronnan kautta tarinoita omista elämänkokemuksistaan ja kohtaamistaan ihmisistä. Autobiografian ja fiktiivisen kerronnan rajamaalla liikkuu myös ohjaaja Armando Iannuccin elokuva David Copperfieldin elämä ja teot (The Personal History of David Copperfield, 2019), jonka nimi on onneksi vain murto-osa Dickensin alkuperäisestä.

Iannucci on edennyt television poliittisten tilannekomedioiden kautta yhä enemmän elokuvien pariin, mistä hykerryttävä satiiri The Death of Stalin (2017) oli oiva esimerkki. Nyt hän on tarttunut brittiläiseen kulttuuriperintöön olennaisesti kuuluvan Dickensin teoksiin niitä menestyksekkäästi kuvittaneen ohjaajasuuruus David Leanin jalanjäljissä.

Dickensläisten hahmojen kansoittamasta David Copperfieldin maailmasta löytyy monenlaisia persoonia, joiden luomisessa näyttelijät ovat saaneet kunnolla revitellä. Iannuccin vakionäyttelijä Peter Capaldi tulkitsee ovista ja ikkunoista liukkaasti solahtavaa onnenonkijaa kun taas Tilda Swinton ja Hugh Laurie idyllisellä maaseudulla asuvaa historiaan ja puutarhanhoitoon uppoutunutta eksentristä pariskuntaa. Uudemmista kasvoista Rosalind Eleazarin ja kaksoisroolin tekevän Morfydd Clarkin voimakastahtoiset naiset saavat omaa toimijuutta eivätkä jää vain Dev Patelin päähenkilön ihastuksen kohteiksi.

Patelin aidon samastuttavan pääosan lisäksi monia keskeisiä hahmoja edustavat rodullistetut näyttelijät, mikä on ratkaisuna luonteva sekä tuotantopoliittisesti tärkeä. Päähenkilöä lukuun ottamatta kiinnostaviin hahmoihin ei silti anneta tarpeeksi tarttumapintaa, jolloin tunnesiteen luominen heistä moniin jää uupumaan.

Romaanin ensimmäisen persoonan kertoja on toteutettu oivallisesti elämäntarinaansa neljännen seinän rikkoen selostavan Patelin kuvauksessa ja hänen kirjoituksensa visualisoinnissa. Kiehtovasti fantasiaelementtejä viktoriaanisen ajan karuun sosiaaliseen realismiin sekoittava elokuva repäisee ajoittain kohtaukset ja niiden väliset siirtymät auki Joe Wrightin näyttämölle sijoittuneen Anna Kareninan (2012) tavoin. Iannuccin ja kuvaaja Zac Nicholsonin kädenjälki on luovaa, mitä tukee puvustuksen ja lavastuksen kautta välittyvä lapsuuden ihmetys ja sen rapistuminen aikuisiällä.

Draamaksi laskettavassa elokuvassa on Iannuccille ominaisesti mukana reilu annos komediaa, kuten pieneen asuntoon ahtautuvien Copperfieldin tuttavien vertautuminen Monty Pythonin Every Sperm Is Sacred -sketsin lapsikatraaseen. Synkkiä aiheitaan köyhyyttä, mielisairauksia ja velkavankeutta vain sivuava elokuva säilyttää silti optimistisen pohjavireensä, minkä voi myös nähdä teoksen heikkoutena suhteessa aiempiin vakavampiin Dickens adaptaatioihin.

Kiivastahtinen elokuva etenee näyttelijäkeskeisestä kohtauksesta toiseen ja siihen on pyritty mahduttamaan koko Dickensin tiivis romaani. Alkuteosta tuntemattomille kaikkien hahmojen muistaminen saattaa osoittautua haasteelliseksi, vaikkei tämä tarinasta nauttimista vähennäkään. Elokuvan tematiikka oman identiteetin ja elämänilon säilyttämisestä alhaisen sosiaalisen aseman aiheuttamista vaikeuksista huolimatta olisi kaivannut selkiyttämistä osana paikasta toiseen poukkoilevaa kerrontaa.

Lempeään adaptaatioon David Copperfieldin klassikkotarinasta uppoutuu mielellään, vaikka tunneside tarinan hahmoihin ja tematiikkaan jää ajoittain etäiseksi. Iannucci tuo Dickensin teoksen luontevasti osaksi aikakautensa elokuvakerronnallista ilmaisua. Hän ei kuitenkaan vielä David Copperfieldillä saavuta elokuvallista täysosumaansa vaikka kaikki elementit sen rakentamiseksi ovat jo kasassa.