Pilviin piirretty valkokangas

Toinen maailmasota jätti syvät jäljet moneen eurooppalaiseen kansakuntaan. Suomessa näitä traumoja on terapoitu jo useammalla elokuvalla. Elokuva on eräs voimakkaimmista välineistä käsitellä kollektiivisesti kansakuntaa koskettavia asioita. Tässä valossa elokuva onkin aina oman aikansa testamentti. Sotakorvausten rasittamassa maassa Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955) loi itsenäistä ja jopa sankarillista kansallisuustuntoa, kun taas Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985) osoitti juppikauden Suomelle sen raadollisen reaalitodellisuuden, josta myöhempi hyvinvointi rakennettiin. Oma lukunsa ovat 1990-luvun sotakuvaukset, jotka jo ajan etäännyttäminä käsittelivät aiheitaan yksilökokemusten kautta romantisoiden.

Yksilötarinoiden korostaminen historian suurissa tapahtumissa on luonut tehokkaan keinon väistää historian laajemmat ja kollektiiviset vaikutukset, ja maalata katsojille romantisoituja kuvia suurista sankareista ja seikkailuista. Tämän trendin mammuttimaisin mahalasku oli viimevuotinen Pearl Harbor, jonka sentimentaaliset ylilyönnit olivat jo sitä luokkaa, ettei edes suuri yleisö enää kakistelematta niellyt moista siirappia.

Itä-Eurooppa joutui sodan jälkeen kommunistivallan alle, mikä ei mahdollistanut koetun tragedian todellista reflektointia, vaan synnytti suoraan uuden kärsimysajan. Niinpä on hyvin ymmärrettävää, kun periaatteellinen poliittinen vapaus on laskeutunut koko Eurooppaan, että entisissä itäblokin maissa halutaan käsitellä osin jo väkisin unohdettua menneisyyttä ja sen synnyttämiä vanhoja traumoja sekä palauttaa maan rakoon poljettua kansallisuustunnetta.

Mies, joka menettää kaiken

Tshekkiläisohjaaja Jan Sverák tunnetaan parhaiten Oscarinkin voittaneesta Koljasta (1996), joka käsitteli lämminhenkisellä kansallisella asenteella Tshekkoslovakian hajoamisen aikaa ja tuntoja. Kymmenessä vuodessa jaloilleen nousseen maan länsimaalaistunut uusi sukupolvi tarvitsee kansallisen historian ja omat sankarinsa. Niinpä Sverák otti haasteellisen tehtävän lähtiessään tekemään elokuvaa tshekkiläisistä lentäjistä, jotka taistelivat Iso-Britannian riveissä vapauden puolesta natsivaltaa vastaan. Sodan jälkeen kommunistihallinto heitti vapauden puolesta taistelleet vankilaan ja lopullisen arvopalautuksensa nämä veteraanit saivat vasta 90-luvun alussa.

Pilviin piirretyssä ei ole kuitenkaan tshekkiläistä tai edes eurooppalaista leimallisuutta, sillä Sverák on hairahtunut sille hollywoodilaisen kerrontaperinteen polulle, jonne niin moni lupaava eurooppalaisohjaaja on aiheineen eksynyt. Kerrontaperinteellä tarkoitan draamallista kerrontaa, sillä audiovisuaalisen kerronnan tasolla hollywoodilaisuus ei välttämättä ole moitteellista, mutta draaman ja tematiikan tasolla sille tyypillinen lapsellisuus ja yksioikoisuus on selvä rasite. Pilviin piirretyssä aihe sentimentalisoidaan perinteiseen kolmiodraamaan ja sodasta tehdään seikkailua. Tarinassa on kuitenkin melankolinen perusvire, sillä elokuvan sankari luutnantti Sláma (Ondrej Vetchý) menettää kaiken sen, minkä puolesta hän oli taistellut, kuten niin usein todellisuudessa käy - voittajia ei ole, on vain häviäjiä. Eri aikatasoille hajotettua kerrontaa ei selitellä, mitä on pidettävä positiivisena, sillä katsojien aliarvioiminen elokuvakerronnan ymmärtämisessä on kiusallisen tyypillistä.

Suomalaisesta näkökulmasta Pilviin piirretty ei poikkea suurista kaupallisista valtavirtatekeleistä, mutta kun elokuvan asettaa itäeurooppalaiseen kontekstiinsa, se lunastaa jo huomattavan paljon enemmän arvoa. Elokuvalla on varmasti tilauksensa Tshekin lisäksi myös muissa alueen maissa ja sen hollywoodilainen ylöspano toimii todennäköisesti hyvin kansallista identiteettiään etsivän länsimaalaistuneen sukupolven kohdalla.