Darjeeling Limited valkokangas

Wes Andersonin uusinta elokuvaa Darjeeling Limitedia saatiin odottaa Suomessa varsin pitkään, sillä elokuva sai Amerikan ensi-iltansa jo viime lokakuussa. Odotusta ei kuitenkaan palkita. Lukuisat visuaaliset tyylikeinot ja indie-musiikki ovat edelleen tallella, kuten myös yksityiskohtien korostaminen ja erikoislaatuiset henkilöt, jotka etsivät itseään ja toisiaan samalla kun he yrittävät päästä eroon menneisyyden dominoivista vanhemmista. Kokonaisuus on kuitenkin hahmoton ja ohjaajan osaamiseen nähden pettymys.

Darjeeling Limited on kolmen veljeksen, Francis L. (Owen Wilson), Peter L. (Adrien Brody) ja Jack L. (Jason Schwartzman) Whitmanin, yhteinen matka itsensä ja toistensa löytämiseen vuosi heidän isänsä hautajaisten jälkeen. Erilleen ajautumisen jälkeen Intiaan suuntautuvan matkan tarkoituksena on saavuttaa yhteenliittyminen, henkinen valaistuminen ja kuten matkan aikana käy ilmi, löytää perheen parista jatkuvasti pakeneva äiti. Odotusten mukaisesti matkan varrella tapahtuu monenlaisia kommelluksia ja vastoinkäymisiä, jotka sekä erottavat että yhdistävät veljeksiä.

Moneen kertaan kaluttu teema saa Andersonin käsittelyssä varsin ristiriitaisen muodon. Elokuva kierrättää itsetietoisesti uudelleen lajityypin kliseitä, mutta samalla se putoaa moniin samoihin sudenkuoppiin. Darjeeling Limitedin punainen lanka tuntuukin olevan turhan usein kadoksissa. Ylipäätään ajatus henkisestä valaistumisesta Intian-matkan avulla tuntuu jotenkin helpolle ratkaisulle, vaikka vaikeasti tunnevammaiset henkilöt tuovat siihen persoonallisuutta.

Darjeeling Limitedissä on paljon tuttuja piirteitä Andersonin aikaisemmista elokuvista, jolloin sivuprofiilit junasta tuovat mieleen Steve Zissoun vedenalaisen maailman (2004) laivakuvat, perheen matkalaukut Royal Tenenbaumsin (2001) Adidas-verkkarit ja hidastetut musiikin taustoittamat juoksukuvat Steve Zissoun loppukohtauksen, jossa ihmiset juoksevat David Bowien Queen Bitchin tahtiin. Elokuvaa katsoessa ei voi kuitenkaan olla ajattelematta, että Anderson on toteuttanut samat temput paremmin jo aiemmissa elokuvissaan. Henkilöt ovat olleet mielenkiintoisempia Royal Tenenbaumsissa, taiteelliset kokeilut onnistuneempia Steve Zissoussa ja kokonaisuus ehjempi Rushmoressa (1998).

Darjeeling Limitedin yksittäiset kohtaukset ovatkin kiinnostavampia kuin kokonaisuus. Alkukohtauksen kuvat lähtevään junaan yrittävästä Bill Murraysta, Jackin iPod-tunnelmoinnit jokaisen lemmenaktin yhteydessä, junanvaunut, jotka ovat täynnä matkan varrella tai aikaisemmassa elämässä kohdattuja ihmisiä, ja etenkin rakenteelliset kokeilut lyhytelokuvan ja pitkän elokuvan yhdistämisessä osoittavat, että parhaimmillaan Anderson on tämän hetken uniikeimpia amerikkalaisohjaajia.

Heikoimmillaan elokuvan tapahtumat tuntuvat vain päämäärättömältä eteenpäin kahlaamiselta. Yritykset luoda erilaisia tunnetiloja jäävät vain yritelmiksi. Darjeeling Limitedissa Anderson sortuukin siihen perisyntiin, josta hänen elokuviaan on usein syytetty. Elokuvan henkilöiden toiminnasta ja murheista ei jaksa kiinnostua. He ovat vailla tarttumapintaa. Eräänä keskeisimpänä syynä tähän voinee pitää käsikirjoitusta, jonka Anderson on kirjoittanut yhdessä Jason Schwartzmanin ja Roman Coppolan kanssa.

Pettymyksestä huolimatta on todettava, että ohjaajan art housea ja populaarielokuvaa yhdistelevät elokuvat ovat heikoimmillaankin selvästi kiinnostavampia kuin lukuisat muut nykypäivän teattereihin tulevat amerikkalaistuotannot.