Dancing Queen valkokangas

Kun kuuluisa tanssijapoika ED Win muuttaa Oslosta norjalaiseen pikkukaupunkiin ja ilmoittaa perustavansa siellä tanssiryhmän, 12-vuotias Miina haluaa mukaan ja aloittaa tanssimisen. Tanssi saa tytön liikkeeseen ja tutustuttaa hänet aiempaa paremmin isoäitiinsä. Varjopuolena Miina kokee epävarmuutta identiteetistään ja kehostaan, lisäksi ystävyys naapurinpoika Markuksen alkaa rapautua.

Norjalaiselokuva Dancing Queen käsittelee varhaisteini-ikään liittyvää problematiikkaa kohderyhmätietoisesti. Lapsuuden ja nuoruuden taitekohdan ikäisille elokuva tarjoaa luontevan samaistumiskohteen, kun asioita käsitellään päähenkilön ja hänen ikätoveriensa kautta aikuisten jäädessä tarinan tukihahmoiksi. Tarinamaailma on arkinen ja konkreettinen. Elokuvan nuoret ovat aivan tavallisia, ei elämän päähän potkimia ongelmanuoria tai poikkeavia ihmelapsia. Tämä on tärkeää, sillä tavanomaisuudessa on tarttumapintaa.

Realismia – tai pyrkimystä siihen – näkee lasten- ja nuortenelokuvissa valitettavan harvoin. Suomessa arkitodellisuuteen kytkeytyviä nuoremmille katsojille suunnattuja elokuvia on tehty viime vuosina hyvin vähän, tuoreimmatkin esimerkit ovat selvästi teini-ikäisille tai nuorille aikuisille suunnattuja, kuten rippikouluikäisistä kertonut Eden (2020) ja Alli Haapasalon viimevuotinen Tytöt tytöt tytöt (2022). Meillä lasten ja varhaisnuorten tarinamaailmat ammennetaan pääasiassa mielikuvitusmaailmoista, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta rinnalle tarvitaan myös vallitsevaan todellisuuteen rinnastuvia tarinoita. Hyvä, että näitä elokuvia saadaan valkokankaillemme edes muista Pohjoismaista.

Dancing Queenin voima on sen päähahmossa Miinassa (Liv Elvira Kippersund Larsson) ja hänen suhteissa niin omaan perheeseen kuin ikätovereihin. Miinassa on osin samaa valloittavuutta kuin aikanaan Little Miss Sunshinen (2006) Olivessa. Elokuvien rinnastaminen ei muutoinkaan ole aivan tuulesta temmattua, vaikka teokset ovatkin eri kohderyhmille suunnattuja. Asetelmassa ja asioiden käsittelytavoissa on vienosti samaa, joskin Dancing Queen on nuorten näkökulman myötä aivan eri tapaan hillitty kuin aikuisyleisölle tehty Little Miss Sunshine.

Dancing Queenia voisi pitää jopa aavistuksen liiankin hillittynä elokuvan kulkiessa sangen tavanomaista ja ennustettavaa tarinapolkua televisiotuotannoille tyypillisellä estetiikalla kuvallistettuna. Toisaalta nämä ovat juuri niitä tekijöitä, jotka ankkuroivat elokuvan sen arkiseen ja helposti tunnistettavaan maailmaan. Elokuvan vaivaton vastaanotettavuus mahdollistaa vakavampienkin teemojen mukaan tuomisen ilman, että kokonaisuus vaipuisi tarpeettoman synkäksi. Tärkeä elämänmyönteisyys säilyy vahvana läpi elokuvan. Se on ansio varhaisnuorille suunnatussa elokuvassa.