Isi hoitaa valkokangas

Eddie Murphy tuli aikanaan tunnetuksi rääväsuisena Beverly Hillsin kyttänä ja 48 tuntia -leffan Reggie Hammondina. Kumpaankin menestystuotteeseen tehtiin turhia jatko-osiakin, ja Murphy takoi rahaa myös lukuisilla eri komedioilla läpi 1980- ja 1990-luvun. Miehen tahti on kuitenkin hiipunut, sillä edellinen Suomessa valkokankaalla nähty pätkä Pluto Nash oli Murphyn uran pohjanoteeraus ja floppasi siis syystä niin uudella kuin vanhallakin mantereella. Daddy Day Caren avulla Eddie Murphy selvästikin yrittää eroon entisestä hauskan miehen imagostaan, sillä äijälle tyypillistä huulenheittoa ei itse päätähdeltä tässä leffassa irtoa, vaan Steve Zahn ja perinteinen kakka-huumori huolehtivat pääasiassa elokuvan komediallisuudesta.

Uraputkessa olleet isät Charlie ja Phil saavat potkut murofirman markkinointiosastolta. Päivähoito-ongelmien kanssa painiskellessaan miehet saavat kuningasidean perustaa lastentarha omille ja muiden pikkuriiviöille. Avuksi palkataan vielä muutaman lastenhoitokirjan lukaissut Marvin (Steve Zahn) ja yllättäen homma alkaakin toimia, apupoika kun osaa klingonia ja hallitsee muutoinkin lasten kanssa kommunikoinnin. Miesten kotona toimiva lastentarha uhkaa pian elitistisen esikoulun valta-asemaa seudulla, mistä tämän laitoksen natsimainen johtajatar ei tietenkään ilahdu. Joten kilpailu kovenee, viranomaiset puuttuvat peliin, eikä lastenhoitokaan osoittaudu niin yksinkertaiseksi puuhaksi kuin miehet alun perin tuumasivat.

Leffaan on tietenkin kasattu mitä sulosilmäisimpiä lapsia, jotka muuttuvat helvetin esikartanon pikkuriiviöistä jokaisen lastenhoitajan unelmahoidokeiksi, kunhan saavat tarpeeksi virikkeitä ja välittämistä. Lasten avulla teattereihin yritetään vetää uudenlaista kohdeyleisöä, sillä perinteisille Eddie Murphyn ystäville ei tämä pätkä varmastikaan mitään tarjoa. Leffa kääntää päälaelleen esimerkiksi näkemykset sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Kyse ei olekaan enää siitä voivatko naiset käydä töissä ja jättää pienetkin lapset hoitoon, vaan siitä ovatko miehet kelvollisia hoitamaan lapsia. Elokuvan näkemykset ovat suhteellisen raikkaita amerikkalaisen yhteiskunnan todellisuuteen verrattuna. Vaikka perinteinen ydinperhe on elokuvassa voimissaan, miehet ottavat uusia rooleja isinä ja lastenhoitajina, ja naisillakin on lupa käydä töissä.

Sinänsä leffa ei siis näytä mitenkään huonoa esimerkkiä tuodessaan esille kysymyksiä sukupuolten välisestä tasa-arvosta, lapsuuden lyhenemisestä, vanhempien urasuuntautuneisuudesta tai materialismin asemasta nykyisessä arvomaailmassa. Asiat esitetään kuitenkin vain pintapuolisesti, eikä mihinkään ongelmaan ole tarjolla ratkaisua, vaan koko paketti kääräistään siirappiseen mössöön, jossa pehmeät arvot ovat kunniassa ja kapitalismin todellisuus unohtuu. Tarjolla on siis siirappia ja sokerihumalaa koko puolentoista tunnin edestä.