Cookien perintö valkokangas

Robert Altman kuuluu suuriin amerikkalaisiin kulttuurikriitikoihin, jonka johdonmukaista ankaruutta tulevaisuuden historioitsijat tulevat epäilemättä ylistämään. Altman romutti 1970-luvulla amerikkalaisia myyttejä niin perusteellisesti, että suuri yleisö alkoi lopulta hylkiä hänen omintakeisia elokuviaan. 1960-luvun radikaaleista poiketen toisen maailmansodan veteraani ei kääntänyt takkiaan hippiaatteiden vaihtuessa reaganismiksi, vaan pystyi säilyttämään tarkkanäköisen terävyytensä. 1990-luvulla Altman on taas päässyt menestyksen makuun, ja tuloksena on ollut Short Cutsin (1993) ja Playerin (1992) tapaisia täysosumia. Cookien perintö ei ole sellainen, mutta silti olennaisesti parempi kuin esimerkiksi Kansas City (1996).

Syvän etelän laiskanpulskeisiin maisemiin sijoittuva Cookien perintö käynnistyy hitaasti. Tuttuun tapaansa ohjaaja vyöryttää freskomaisen henkilögallerian näyttämölle ja ryhtyy vasta sen jälkeen kuljettamaan tapahtumia eteenpäin. Vanhan Cookie-tädin kuolema ja sen jälkipuinti on keskeinen juonilanka. Murhasta syytetyksi joutuu tädin ainoa todellinen ystävä, pikkukaupungin pidetyimpiin kuuluva musta mies Willis. Hänen ympärillään pyörii sitten hyvin altmanilainen joukko erilaisia henkilöitä.

Altmanin elokuvien ehkä eniten närästystä aiheuttanut piirre on ohjaajan välinpitämätön ja kylmä suhtautuminen päähenkilöihin, siis aivan vastakkainen kuin tunteiden meressä kylpevässä Hollywood-elokuvassa yleensä. Cookien perinnössä häneltä löytyy yllättävää lämpöä suhteessa luusereiksi tuomittuihin päähenkilöihin. Charles S. Duttonin muhkeasti tulkitsema Willis on Altmanin henkilöhahmoksi harvinaisen ehyt ja sympaattinen, kaikin puolin rakastettava ilmestys.

Pilkkakirveen iskut kohdistuvat taas mammonaa jahtaavan keskiluokan kulissimaiseen todellisuudesta vieraantumiseen, jonka säilyttämiseksi ollaan valmiita uhraamaan vaikka kanssaihmisten elämä. Glenn Close on - taas kerran - tarinan noita-akka, sukunsa kunniaa ja omaa statustaan yli kaiken rakastava narsisti. Perintöä jahtaavien huijarien toiminta kuvataan ohjaajalle ominaiseen tapaan viileän etäännytetysti. Vanhan rienaajan hampaat ovat tässä kohdin yhä terävinä.

Kokonaisuutena Cookien perintö Altmanin teokseksi on yllättävän hyväntuulinen elokuva. Sen ongelmana on kuitenkin kummallinen jähmeys ja liian pitkä kesto. Välillä tuntuu, ettei oikein tiedetä, halutaanko elokuvasta tehdä leppoisaa syvän etelän kuvausta vai kylmää satiiria. Langat eivät pysy käsissä ohjaajan parhaiden elokuvien malliin. Toisaalta tällainen elementtien yhteensopimattomuus, sanoisinko moniäänisyys, on kiinnostavaa standardisoidussa massatuotannossa.

Lopuksi muutama sana Eurythmics-kitaristin Dave Stevartin tyylikkäästä musiikista. Cookien perintö kelpaa opiksi ja ojennukseksi kaikille niille elokuvantekijöille, jotka tunkevat musiikkiraidan täyteen massiivista viulunvingutusta tai imelää discosontaa. Pelkkä slide-kitara riittää tunnelman luomiseen. Varsinkin näin etelän maisemia kuvaavaan elokuvaan on vaikea keksiä osuvampaa tunnelman luojaa kuin lämpimänä hehkuvan sliden sointi. Se pelastaa monet paikallaan polkevat kohtauksetkin.