Cocaine Bear valkokangas

Huumeet ovat vaarallisia! Yksikin käyttökerta voi johtaa kuolemaan! Ainakin jos käyttäjänä on kokaiinia ahminut mustakarhu, joka pyörii lähistöllä ja repii pääsi irti.

Tapahtuipa kerran tosielämässä, Yhdysvalloissa vuonna 1985: Melkoisesti tunaroinut huumediileri heitti lentokoneesta pusseittain kokaiinia alas metsään, hyppäsi itse laskuvarjolla perässä ja päätyi märäksi läntiksi maan kamaralle. Kokapussit päätyivät lähialueella olleelle otsolle, joka ahmaisi kokkelin kitusiinsa ja heitti henkensä.

Tapahtuipa kerran Cocaine Bearissa: pöllystä sekaisin oleva ohto saalistaa, suolistaa ja paloittelee toinen toistaan oudompia, hullumpia ja häiriintyneimpiä hahmoja. Osa on kuin Kummelista peruukkeineen, partoineen ja viiksineen, osa kuin romanttisista komedioista, osa kuten häiriintynyt poptaide-nuorisorikollisjengi kuin mielipuolen päiväkirjasta. Joillekin on sentään varattu draamallisempi, vakavampi rooli.

Sitten on tietysti Ray Liotta (1954–2022), elämänsä viimeistä roolisuoritusta tekevä veteraani, joka vielä kerran esittää bravuuriaan eli luihua ammattirikollista. Elokuva on omistettu Liottan muistolle.

Ohjaaja Elizabeth Banks on paremmin tunnettu neljännesvuosisadan mittaisesta näyttelijänurastaan, joka on paljolti keskittynyt kepeämpiin, romanttisiin elokuviin ja Nälkäpelien kaltaisiin teinielokuviin. Banksilla on kuitenkin aina ollut särmikkäämpi puoli, ja nyt hän antaa palaa ohjaajana toden teolla.

Cocaine Bearin ohjauksen ja Jimmy Wardenin käsikirjoituksen kantavana voimana on musta, pirullinen ja terveellä tavalla lapsenomainen huumori, joka onnistuneimmissa ja verisimmissä kohtauksissa tuo mieleen Peter Jacksonin debyytin Bad Tasten hengen. Nämä hetket sekä säpsäyttävät että naurattavat spontaanisti.

Teoksen kaksi ensimmäistä kolmannesta ovat kuin Maantiekiitäjien tai Tom & Jerryn tapaisia piirrettyjä näyteltynä. Vauhdikkaat, absurdit kohtaukset ja luonnonlakeja uhmaava kokkelikontio ovat oivallista A-luokan viihdettä ja B-elokuvaa parhaimmillaan. Lukuisat sivujuonet ja -hahmot risteävät luontevasti keskenään, ja yhtä luontevasti sivuhahmot päättävät päivänsä nallen kynsissä tai keskinäisen tohelointinsa seurauksena. Samalla kyltymätön metsän omena metsästää yhä lisää kokaiinia, tuota valkoista taikapulveria.

Cocaine Bear on tässä vaiheessa hyvää vauhtia matkalla riemastuttavan ilkamoivaksi ja äkkiväärän karnevalistiseksi huipputeokseksi, joka antaa sanaparille ”tositapahtumiin perustuva” riehakkaan yliampuvan verikuorrutuksen.

Teoksen viimeinen kolmannes kuitenkin jättää mesikäpälän suotta sivurooliin ja keskittyy ratkaisemaan jäljellä olevien roolihahmojen draamakäänteet kuten kadonneen pikkutytön etsimisen sekä huumediileriporukan uhkan. Kokaiininpöllyinen loppuhuipennus vesiputouksilla on näyttävä, mutta tuntuu jo venytetyltä. Huumepäisestä karvatassusta paljastuu kuitenkin uusia puolia, sillä metsän kuningas onkin metsän kuningatar.

Teoksen napakka puolentoista tunnin kesto, hyvä leikkaus ja mainio 1980-lukua huokuva soundtrack saavat viimeisen kolmanneksen rakenteelliset heikkoudet jäämään varsin vähämerkityksellisiksi. Kiistattomaksi kulttiklassikoksi ei Cocaine Bearista ole, mutta lopputulos on yhtä kaikki väkevä kuin huumepöllyisen otavan tassu.