C’mon C’mon valkokangas

Yhdeksänvuotias Jesse (Woody Norman) elää äitinsä Vivin (Gaby Hoffmann) kanssa Los Angelesissa. Viv joutuu yllättäen matkustamaan Oaklandiin, jossa Jessen psyykkisesti sairas isä (Scoot McNairy) tarvitsee huolenpitoa. Jesseä ei voi ottaa mukaan, mutta lapsenvahtia on vaikea löytää. Apuun löytyy Vivin veli, Johnny (Joaquin Phoenix), joka pienestä molemminpuolisesta vastahakoisuudesta huolimatta saa tehtävän vastuulleen. Aluksi Viv hiukan naureskelee ex-miehensä kriisille, mutta pian selviää, että Oaklandin-vierailu venyy. Sillä välin Jessen ja Johnnyn välille kehittyvässä ystävyydessä on mustavalkoisen C’mon C’monin selkäranka pääpiirteissään.

Mike Millsin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa elokuvaa on helpompi käsitellä puhumalla siitä, mitä siinä ei ole. Siinä ei ole traagisia taustatarinoita, jäätäviä one-linereita tai villejä ja parjattuja seksikohtauksia. Se on pelkistetty. Hillitty tyyli kertoo siitä, että Mills välittää katsojastaan yhtä paljon kuin Johnny kokee välittävänsä muiden ihmisten tunteista. Tarina tuntuu sillä tapaa aidolta, että hahmot eläisivät elämäänsä ja tekisivät asioitaan kenenkään ohjaamatta. Se on samaan aikaan hellyyttävä ja melankolinen tutkielma sokeista kohdista, joita emme ymmärrä mutta joita tuomme ihmissuhteisiimme.

C’mon C’mon koskettaa tärkeitä teemoja. On liikuttavaa, kuinka toisistaan pitävät Johnny ja Jesse tallentavat kokemiaan hetkiä mieliinsä ennenaikaisiksi muistoiksi siihen aikaan, jolloin ne on menetetty. Ohjaaja Millsillä on jotain, mitä monilla muilla ei ole, ja alusta alkaen katsoja tuntee olevansa hyvissä käsissä. Samaan aikaan elokuva tuntuu lähes terapeuttiselta yritykseltä selventää kokemuksia. Ovatko ajatukset hahmojen vai Millsin?

Mills on ollut inspiroitunut. Samaa voi sanoa varmasti Joaquin Phoenixistä, jonka persoona, tyyli ja kasvot istuvat mihin tahansa genreen ja rooliin. Hän ei ole poskilommojensa vanki niin kuin eräät amerikkalaiset miesnäyttelijät ovat. Valitettavasti hänelle annettu hahmo on jokseenkin vastenmielinen.

Johnny näyttää jatkuvasti siltä kuin hänen mielensä olisi jaettu viiteen osaan: kaksi viidennestä keskittyy maailman menon ihmettelyyn, yksi viidennes työhön ja loput luoja tietää mihin. Ihan kuin häntä väsyttäisi. Yhtä puheenvuoroa varten hänen päänsä sisällä käynnistyy moottori pahasti yskähdellen ja sanat jäävät oleilemaan kurkkuun ennen kuin ne nostetaan ilmoille. Siihen mennessä niihin on jo kasvanut jäkälää. Istuminen tapahtuu nojailemalla ja kävely lingertämällä kädet taskuissa. Tuo väsymys tarttuu vähän meihin katsojiinkin.

C’mon C’mon on huolellinen. Se on hallittu Dessnerin veljesten ääniraitaa myöten. Ihailen, kadehdin ja suosittelen sitä. Elokuvan lyyrisyys ja julistus muiden ihmisten kuuntelun puolesta toimivat. Ja Woody Norman ansaitsee kiitoksen. Vaikka Jessen epiteetiksi annetaan outo karakteri, hänen esittämänsä lapsen tuntee. Jopa silloin kun hän fantasioi orpolapsuudesta. Eikä dialogi ole paperinmakuista.

Silti jotain puuttuu. Enkä tarkoita remuamista ja petosta, vaan jotain, joka tekisi elokuvasta vielä koskettavamman tai syvemmän. En osaa sanoa, mitä se olisi. Jotain siellä voisi olla. Etenkin kun aiheen valinta on näinkin turvallinen, on lupa odottaa ekstraa. Hieman ilotulitteita ja lupaavia sivuhahmoja päämäärään sidotun leikin sisällä. Elokuva suojaa nyt itseään kuin ihminen, joka pukeutuu suihkussa sadetakkiin.

C’mon C’mon on hieno elokuva, konseptuaalisesti ja temaattisesti yhdenmukainen. Siinä on nyansseja, kuten Johnnyn sanattomassa halussa palauttaa side hänen ja Vivin välille filmin alkupuolella. Vaikka elokuvassa ei ole hetkiä, jotka suorastaan saisivat ajattelemaan, että vau, on pakko arvostaa sen lämpöä ja sydämellisyyttä. Lämpö ei synny äitelyydestä vaan luottamuksesta perheeseen. Aikaa tai tilaa omien tunteiden jalostamiseen ei aina ole, mutta usko parempaan auttaa tasapainoilemaan kohti hyväksyntää ja suhteellista rauhaa.