Cats valkokangas

Vuonna 1981 ensi-iltansa saanut Cats-musikaali on yksi maailman menestyneimmistä musikaaleista. Yhdessä Oopperan kummituksen kanssa se nosti säveltäjänsä Andrew Lloyd Webberin supertähdeksi ja aina paroniksi asti. Lähes neljä miljardia tuottanut ja kymmeniä tuhansia kertoja ympäri maailmaa esitetty teos on globaali ilmiö, jota on esitetty useasti Suomessakin. Laulujen ja nimien tunnetuimmat käännökset tehtiin jo 1980-luvulla edesmenneen sanataituri Jukka Virtasen toimesta ja viimeksi Cats nähtiin erinomaisena tulkintana Tampereen teatterissa 2017–2018.

Teoksen kappaleet ovat lähes välittömästi tarttuvia pop-sävellyksiä, ja tunnetuin hitti Memory on saanut lukemattomia tulkitsijoita vuosien varrella. Musikaalin sanoitukset perustuvat viime vuosisadan merkittävimpiin brittirunoilijoihin kuuluneen T.S. Eliotin kissa-aiheisiin teksteihin 1930-luvulta. Uuden elokuvaversion on ohjannut musikaaleihin erikoistunut ja niillä mainetta niittänyt Tom Hooper. Pääosaan on kiinnitetty lukuisia tähtiälaulajia ja -näyttelijöitä Jennifer Hudsonista Idris Elbaan. Tällä konseptilla ja tunnettavuudella ei siis mikään voi mennä pieleen, eihän?

Monikin asia meni. Aikataulut menivät pieleen, sillä kiireellä jälkituotetun elokuvan keskeneräisiä pikkudetaljeja jouduttiin hätäpaikkaamaan ensi-illan jälkeen. Markkinointi meni pieleen, koska kielteinen nettikohu pääsi valloilleen jo trailerivaiheessa. Julkaisuajankohta meni pieleen, koska ajatus sijoittaa elokuvan ensi-ilta kahden massiivisen Disney-jätin kylkeen oli Universalilta karkea virhearvio. Oli etukäteen selvää, että yhdeksäs Star Wars keräisi miljardituoton, vaikka se olisi Tähtien Sodan muinaisen tv-jouluspesiaalin toisinto, ja Frozen 2 viimeisteli jatko-osamammuttien aiheuttaman dollaritulvan Mikki Hiiren taskuun.

Elokuva itse ei mennyt kuitenkaan pieleen. Kaiken kohun, koulukiusaushengessä ilkamoineiden kriitikoiden ja heitä sopulin lailla seuranneiden nettikynäilijöiden tölväystulvan alta paljastuu pirteä, viihdyttävä ja sympaattinen tulkinta teatterimusikaalista. Cats on rakenteeltaan uskaliaampi irtiotto kuin aiempi elokuvaversio, lämminhenkinen vuoden 1998 Cats joka muistutti enemmän näytelmäversiota ja jossa korostuivat teatterimaiset kohokohdat kuten edesmenneen Sir John Millsin (1908–2005) hauraan herkkä roolisuoritus.

Livenä musikaaliesityksissä koettava immersio, kokonaisvaltainen elämyksellisyys ja tunneskaalan vaihtelu ovat olennaisempia kuin tarinan episodimainen ja löyhärakenteinen juoni, joka ei ole täysin suoraan siirrettävissä elokuvamuotoon. Valkokangasversioon onkin tehty pieniä, mutta tarinakaaren jatkumon kannalta olennaisia muutoksia. Teatteriversiossa pienen valkoisen tyttökissan Victorian rooli on mykkä taustatanssijan rooli, mutta Tom Hooperin versiossa koko tarina koetaan hylätyksi joutuvan ja salaperäisten Jellikkikissojen heimon pariin joutuvan Victorian silmin.

Victoriaa esittää ensiroolissaan Francesca Hayward, joka on Englannin kuninkaallisen baletin ensitanssija. Hayward tuo rooliin paitsi ammattitanssijan sulokkuutta, myös tuoreen ja raikkaan näkökulman. Victorian henkilöhahmon kehitys ulkopuolisesta aidoksi Jellikiksi antaa Catsille draamallisemman yhtenäisyyden, joka vahvistuu lisää nuoren mutta epävarman taikurikissa Mistoffelin (Laurie Davidson) vastaavasta kehityskaaresta. Tämä tuo päähahmoihin elokuvallista syvyyttä ja lisänyansseja.

Muut tärkeät roolit on lastattu täyteen laatunäyttelijöitä aina Dame Judi Denchista alkaen. Denchin piti aikoinaan esiintyä ensimmäisessä Cats-tuotannossa 1981, mutta loukkaantuminen esti tämän. Nyt Dench on roolitettu perinteisesti miehelle kuuluvaan rooliin, Jellikkikissojen johtajaksi Deutoronomiksi. Matriarkka toimii siinä missä patriarkkakin.

Sir Ian McKellen vanhana Gus-teatterikissana sekä harmittavan vähän ruutuaikaa saava Ray Winstone karskina Murr-Roope -rosvokissana ovat nappivalintoja. Myös pakahduttavasti Memoryn tulkitseva Grizabella-kissahylkiö (Hudson) liikuttaa. Sen sijaan hupsun koskettavaksi tarkoitetun kotirouvakissa Annu Pannusen rooliin valittu Rebel Wilson esittää jälleen kerran suurisuista möykkääjää kuten valtaosassa rooleistaan. Kokonaisuutena roolitus on kuitenkin onnistunut ja näyttelijät solahtavat luontevasti kissahahmojensa CGI-turkkien sisälle.

Vahvasta ennakkokritiikistä huolimatta ihmisnäyttelijöiden päälle animoidut turkit, hännät ynnä muut efektit eivät pistä silmään sen enempää kuin muutkaan nykypäivän Hollywoodin tehostelisäykset. Hooper hyödyntää tasapainoisesti sekä staattisempia mutta värikkäitä lavastuksia että sulavia elokuvallisia leikkauksia eikä yritä toisintaa teatteriesitystä sellaisenaan valkokankaalle. Cats on oma elokuvansa, ei hiilikopio näyttämöltä.

Cats ei ehkä ole päälleen heitetyn loskan ja kuran alta hohtava timantti, mutta arvokas ja kiiltävä jalokivi kumminkin. Se jättää teatteriversion tavoin paitsi lukuisat Jellikkilaulut soimaan päähän myös loppukohtauksessaan selkeät ohjeet siitä, miten kissoja kuuluu kohdella ja puhutella. Aikaansa edellä ollut, T.S. Eliotin eläimiä kunnioittava näkemys on hyväksi opiksi sekä kissa- että koiraihmisille.