Cassandra's Dream valkokangas

Woody Allenin elokuvat ovat parantuneet, kun hän on jättänyt New Yorkin elokuviensa näyttämönä ja siirtänyt tarinansa Brittein saarille. Keskinkertaisten tusinaelokuvien tekijäksi päätynyt Allen nosti käsikirjoittaja-ohjaajan profiiliaan huomattavasti parin vuoden takaisella Match Pointilla (2005). Sitä seurannut Scoop edusti enemmän tuttua ja totuttua Allenia, mutta siinäkin kokonaisuus oli monin verroin pirteämpi kuin monissa Allenin komedioissa vuosiin.

Cassandra’s Dream on sekoitus Match Pointin tragediaa ja Allenin taidokkaasti hallitsemaa hahmokomiikkaa. Niin lämmöllä kuin Allen työväenluokkaisia antisankareitaan aina käsitteleekin, älykkökoomikkona hän pääsee syvemmälle ravistellessaan yläluokkaista julkisivua. Rasvakourien maailma lienee Allenille liian vieras, pelastavaksi oljenkorrekseen hän usein kirjoittaakin työväen joukoissa luuraavia nousukkaita, joiden silmissä siintävä ulkokohtainen menestys on autuuden avaimia.

Match Pointin hahmojen etäinen käsittelytapa viilsi esiin tarkkoja huomioita ihmisen toimien perimmäisistä motiiveista. Samaa ei voi sanoa Cassandra’s Dreamista, jossa Allen tuo hahmot paljon lähemmäksi kerronnan pintaa havainnoiden heidän käytöksestään enemmän perinteistä komiikkaa kuin tarkkaa analyysiä saati syvää tragediaa. Kapeassa tarkastelunäkökulmassa laajempien havaintojen tekeminen on luonnollisestikin vaikeampaa, koska tarinassa ei ole tilaa temaattisesti monimuotoisemman käsittelyn kehittymiselle.

Vaikka Cassandra’s Dream ei Match Pointin tasolle ylläkään, niin keskivertoa nokkelammasta ja paremmin kirjoitetusta elokuvasta on toki kyse. Ewan McGregorin ja Colin Farrellin esittämä veljespari ostaa tyhjäntaskun optimismilla purjeveneen, josta tulee elostelun kulminaatiopiste. Farrellin Terry on autopajalla puurtava hyväntahtoinen höntti, joka pärjää vedonlyönnissä ja korttipelissä enemmän moukantuurilla kuin taidolla. McGrerorin Ian sen sijaan selittää jokaiselle ummet ja lammet hienoista bisneksistään vaikka tosiasiassa jelppii isänsä ravintolassa.

Roolitus on elokuvassa onnistunut mitä mainioimmin, sillä Farrell ja McGregor muikistelevat veljeksinä luontevasti ja onnistuvat puhaltamaan hahmoihinsa eloa ja särmää riittävän samaistumispinnan luomiseksi. Veljesten hommat menevät odotetusti enemmän tai vähemmän mäkeen ja pelastajaksi huhuillaan perheen piirissä lähes pyhimyksen asemaan nostettua enoa, jonka maailmanlaajuisia bisneksiä päivällispöydässä jaksetaan ihailla. Tom Wilkinsonin esittämä vilunki-eno sysääkin tarinan kokonaan toiselle raiteelle.

Cassandra’s Dream lepää pääasiallisesti näyttelijöiden ja pikkunokkelan, joskin liian ennalta arvattavan tarinan varassa. Kun sisältö ei kasva hahmokomiikkaa kummoisemmaksi, lähes parituntisessa kestossa tarina alkaa väistämättä seisahdella paikoilleen. Osaaville näyttelijöille annetaan ilahduttavasti tilaa, mutta kerronta ei etene, ja Allenin vahvuus käyttää dialogia veturina ei tällä kertaa täysin toimi.

Pitkän ja ansioituneen uran tehneen Allenin ei onneksi tarvitse sortua teennäisimpiin kompromisseihin, vaan vanha tekijä osaa säilyttää elokuvan ryhdin loppuun asti. Muutamille suvantohetkille antaa paljon anteeksi, kun tarina viedään sisäisen logiikkansa mukaiseen päätökseen vailla takinkääntöjä ja silmänkääntötemppuja. Tarinan taittaminen komediasta tragikomediaksi on tyylitietoinen ratkaisu. Se on nykyelokuvan saralla jo paljon.