Candyman valkokangas

Paljon on vettä virrannut Michiganjärvessä sen jälkeen, kun Clive Barker kirjoitti Veren kirjoissaan novellin, josta muutamaa vuotta myöhemmin Lontoosta Uuteen Maailmaan siirrettynä versioitiin goottilainen ysäriklassikko Candyman (1992). Novelli kuuluu maestron heikoimpiin, mutta elokuvasta tuli hitti ja se poiki kaksi horjuvaa jatko-osaa. Nyt verenkatkuiseen saagaan on tullut lisäys uuden Candymanin ollessa ensimmäisen elokuvan kanssa suorassa jatkumossa.

Taiteilija Anthony McCoy (Yahya Abdul-Mateen II) ja hänen galleristityttöystävänsä Brianna Cartwright (Teyonah Parris) muuttavat Chicagossa Cabrini-Greeniin – alueelle, jossa kerrotaan urbaanilegendaa koukkukätisestä tappajasta, jonka saa manattua esiin sanomalla hänen nimensä viisi kertaa peilin edessä. Saadakseen virikettä hiipuvalle uralleen Anthony alkaa tutkia kammottavaa legendaa. Siinä samalla mies saa selville alueen vaiettua historiaa, ja herättää jonkin.

Amerikka on verellä lannoitettua maaperää, jonka vääryydet ja epätasa-arvo eivät suostu jättämään sitä rauhaan. Sen omat tosielämän sosiaaliset riivaajat ovat hyvää käyttistä goottilaiselle ja slasherinomaiselle kauhulle, ja voi pojat, emmekö olekin huomanneet sen! Nuo levottomammasta päästä olevat tuonen tuvat saattavat sylkeä elävien maailmaan kirouksia, jotka ovat välillä ansaittuja, kun marginaaliin painettu ja nukkavieru saattavat purra persauksista varomattomia kulkijoita yltäkylläisemmiltä mailta. Candyman on mukana havainnollistamassa tätä.

Elokuva on hieno kädenojennus paitsi rotusuhteiden vaivihkaiselle mallintamiselle myös pahassa ja yliluonnollisessa olevalle houkutukselle. Kielletty omena saattaa tosin maistua vereltä.

Kyseessä on myös urbaani arkkitehtuurin runous, joka laulaa meille lahjomatonta skylinen kieltä sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Metamorfoosi, ehkä jungilaisena tekijänäkin vanha tuttumme kauhukulttuurissa, myös saa sijansa vanhasta saagasta uuteen ammentavana. Kamera hivelee katua ja graffitia kieroutuneempaakin esteetikkoa miellyttävällä tavalla. Hieman kulunut slasher-kuvasto ei kaada sosiaalista verkkoa ja ristiriitojen kuvausta eikä varjonukketeatterikohtausten viehättävyyttä.

Pääosaa näyttelevä Abdul-Mateen II varsinkin saa elokuvan elämään ja vetää roolinsa kursailemattoman rehellisellä tatsilla. Saatamme kuulla hänestä vielä paljon hyvää.

Jotkut saattavat nähdä elokuvassa nykyajalle tyypillistä polarisoivaa politiikkaa. Minusta siinä annetaan ääntä marginaalille melko ovelasti ja tuodaan esille todellisia tuon mantereenosan kipukohtia tavalla, joka ei vaikuta päälleliimatulta.

Lämmitetyistä tähteistä uuden tekeminen ei läheskään aina toimi, senhän me kauhufanit tiedämme. Candymanin kohdalla uskallan sanoa, että on tässä paljon huonompaakin nähty.