Sydän lyö valkokangas

Sutki mainosmaakari Buddy solmii huiman diilin Chicagossa ja omahyväisyytensä kukkuloilla suuntaa kohti kotoista Los Angelesia. Lentokentällä lennot ovat solmussa ja Buddy haluaa hyödyntää baarivalloituksensa lähihotellissa ja luovuttaakin oman lentolippunsa kentällä tapaamalleen miehelle. Kyseistä lentoa kohtaa onnettomuus ja Buddylla alkaa rankka kierre, hänen sijastaanhan lennolla kuoli toinen mies. Ryyppäämistä ja räyhäämistä sekä parantolaa - ja vuoden kuluttua Buddy palaa takaisin elämään niin paljon viisaampana, että haluaa varmistua, miten hänen puolestaan kuolleen miehen perheellä menee. Lopun arvaamiseksi riittääkin yksisoluisen älyllinen toiminta.

Hollywoodissa ei osata tehdä vakavia melodraamoja, joten tällainen syltty on alusta lähtien jo tylsyyteen ja krokotiilin kyyneliin tuomittua. Sydän lyö vatkaa vähän samalla nyyhkykuoleman kupilla kuin parin vuoden takainen Random Heartskin. Ihmiselämän suurista tragedioista leivotaan dollarin kuvat silmissä äitelää, vastenmielistä ja sitkeää tunnepitkopullaa, jonka ääreen tunneherkimmät katsojat huijataan härskisti tiiskumaan. Suoraan sanoen sairasta. Jollei tragediaaliselle melodraamalle osata antaa sen ansaitsemaa kunnioitusta, olisi parasta jättää koko juttu tekemättä. Ohjaaja-käsikirjoittajana häärinyt Don Roos on kelmeä tunnevammainen pelle, eikä mitään muuta.

Sydän lyö -elokuvalla ei liene mitään muuta tarkoitusta, kuin tyydyttää himokkaimpien Ben Affleck -fanien tarpeita Pearl Harboria odotellessa. Affleck ja Gwyneth Paltrow ovat valkokangasparina hailakka, kemiaton ja tyystin väsynyt. Parin baseball-treffeille ei luo tunnelmaa edes Didon hittivoihkina. Affleck ei myöskään saa naamallaan väännettyä minkäänlaista uskottavuutta mainoskeimarin henkiseen kasvuun ja tuskaan. Valkokankaan tapahtumat ovat kaikessa latteudessaan niin yhdentekeviä, että enemmän mielenkiintoa saa irti rannekellonsa sekuntiviisarien heilumisesta, tosin niidenkin liike tuntui ajan laahustamiselta tämän tekeleen surratessa taustalla.