Blockers valkokangas

Amerikkalaisia seksikomedioita piisaa, mutta Blockers on hieman erilainen tapaus. Se kertoo kolmen teinitytön ja heidän vanhempansa siirtymäriiteistä koulun päättyessä. Edelliset yrittävät menettää neitsyytensä, jälkimmäiset yrittävät estää sen, koska eivät voi hyväksyä jälkikasvunsa aikuistumista.

Pitch Perfect -trilogian kirjoittajan Kay Cannonin esikoisohjauksessa kaikki kuusi pääosahahmoa saavat oman tilansa. Kuusi hahmoa on paljon, eikä pintaa syvemmälle kenenkään kohdalla mennäkään. Hahmojen mielentilaa luodataan silti tarpeeksi, jotta sekä vanhempien että tytärten toimet ymmärtää.

Vaikka Blockers on elokuva, jossa John Cenan hanuriin työnnetään kaljabongiletku, on se silti miellyttävä ja sympaattinen. Avainsana on miellyttävä, hyvässä ja pahassa. Se on liiankin miellyttävä – särmää voisi olla enemmän, vaikka epäilemättä elokuvan suhtautuminen seksiin joitakuita kolhii. Mutta sekä tyttäret (Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan, Gideon Adlon) että vanhemmat (Cena, Leslie Mann, Ike Barinholtz), sivuhahmoja unohtamatta, ovat kaikki erottuvia hahmoja, joille toivoo vain hyvää. Koko elokuvan ainoa uhka on vanhempien itse itselleen luomat kompastelut ja farssimaiseksi yltyvät mokailut.

Tyttöjen illanviettoon Blockers suhtautuu mutkattomasti ja esittää vanhempien paniikin juuri sinä, paniikkina. Useampikin hahmo tuo esille vanhempien kaksinaismoralismin ja tekopyhyyden siinä, miten he suhtautuvat ja haluavat puuttua tyttäriensä petipuuhiin. Asenne on paikallaan, mutta sen esilletuonnissa riittäisi luottaminen tarinaan ja tekoihin.

Toisaalta Blockers pelaa korttinsa avoimesti, toisin kuin monet saman genren elokuvat, jossa näennäinen rajuus vaihtuu yhtäkkiä konservatiiviseen lopetukseen. Blockers ei sorru moralisoimaan hahmojen valintoja tai vetämään mattoa heidän altaan lopussa, vaikka katsojalle välillä liikaa saarnataankin. Parempi näin päin.