Black Panther: Wakanda Forever valkokangas

Suurinta Marvel-fantasiaa eivät ole muotoa muuttavat skrullit, ukkosenjumalat tai vihreät köriläät purppuraisissa kalsareissaan. Suurin mielikuvituksen tuote Marvelilta on Wakanda, afrikkalainen teknologisesti huippukehittynyt rauhanomainen valtio, jolla on jalo sankari johtajana. Moista ei tosielämässä ole näkynyt, mutta tavoittamattomasta utopiasta saatettiin haaveilla mustien vapautusliikkeen noustessa vuonna 1966. Musta Pantteri -hahmon eli T’Challan luomisen jälkeen meni vain muutama kuukausi, kun Mustien Pantterien kansalaisliike syntyi. Olivat varmasti lukeneet Ihmeneloset-lehtensä, jossa T’Challa esiintyi.

Mustan Pantterin luoja oli tietysti Marvelin sielu Stan Lee, joka kehitti valtaosan Marvelin ytimestä yhdessä Jack Kirbyn kanssa. Ihan puhdasta utopiaa he eivät luoneet, sillä Wakandassa on yhtymäkohtia monien todellisten afrikkalaisten valtioiden kanssa. Maata hallitsee demokratian sijasta eliittiheimoon kuuluva kuningassuku, jonka asema perustuu viime kädessä voimaan. Hallitsijalla on lisäksi kovaotteinen naissotilaskaarti kuin edesmenneellä Libyan johtajalla Muammar Gaddafilla ikään.

Kuten Black Panther (2018) kertoi, niin Wakandan kuninkaaksi pääsee, jos on oikeaa sukua pätevyyden tai kansanäänestyksen sijasta. Väkivaltainen murhamieskin kuten Killmonger kelpaa. Suuruudenhullun hallitsijan käskystä Wakanda lähtee sotapolulle ulkovaltoja vastaan ja vajoaa samalla sisäiseen kriisiin ja klaanisotaan. Supersankarielokuvasta kun on kyse, niin Musta Pantteri T’Challa (Chadwick Boseman) hoitaa homman kotiin.

Boseman oli erittäin lahjakas ja karismaattinen näyttelijä, joka sai hahmonsa nousemaan tylsähkön ja kaavamaisen elokuvan yläpuolelle ja kannatteli sitä lähes yksin. Vääjäämätön jatko-osa koki tuotantovaiheessa kovia, kun T’Challaa esittänyt Boseman menehtyi syöpään. Alkuperäiset käsikirjoitukset heitettiin romukoppaan, sillä niin vahvasti oli Boseman henkilöitynyt T’Challaksi, ettei hahmoa haluttu roolittaa uudelleen.

Elokuvasarjojen historiassa harvinaislaatuisesti pääosanäyttelijän kuolema kirjoitettiin lähes yksi yhteen hänen esittämänsä hahmon kuolemaksi. Black Panther: Wakanda Forever alkaa siitä, kun kuningas T’Challa on kuollut ja Wakanda on uuden tilanteen edessä. Sekä valtaistuimelle että Mustan Pantterin naamion alle tarvitaan jatkaja. Bosemanin muistolle omistettu elokuva kunnioittaa hänen hahmoaan alusta loppuun. Näin vahva arvostus on inhimillisesti merkityksellistä, mutta samalla se tarkoittaa, että muutenkin pitkäkestoinen elokuva etenee draamallisesti hitaasti ja roikkuu kiinni menneessä.

Olennainen laajempi ongelma on se, että tuottaja Kevin Feigen mahtipäätöksellä MCU:n kerronnallinen laatu, monimuotoisuus ja omaperäisyys painottuu nykyisin tv-sarjoihin ja minisarjoihin eikä niinkään elokuviin. Disney+ -kanavan MCU-sarjat tarjoavat sitä energiaa, joita pitkän elokuvasarjan ensimmäisissä osissa oli. Sarjamuotoisuus tukee paremmin sarjakuvien kerrontaa, jossa tarinakaari ulottuu irtonumerosta toiseen.

Tuoreimmat MCU-elokuvat ovat lähinnä varman päälle laskettuja kokoomateoksia, jossa joko esitellään tulevien tv-sarjojen tähtiä tai tuodaan aiempien sarjojen päähenkilöt valkokankaalle. Black Panther: Wakanda Forever ei ole tästä poikkeus. Iso osa tarinasta keskittyy tulevan Ironheart-televisiosarjan päähenkilön Riri Williamsin (Dominique Thorne) esittelyyn johdonmukaisemman päälinjan kustannuksella.

Hyvä henkilöohjaaja Ryan Coogler saa elokuvan kuitenkin käännettyä raiteilleen panostamalla kahteen päähenkilöön, jotka ovat sekä vastapari että lähes pari. Suurin huomio on Letitia Wrightin esittämällä Shurilla, T’Challan pikkusiskolla, jonka rooli kasvoi Bosemanin kuoleman myötä elokuvan ja koko Wakandan keskushenkilöksi. Wright ottaa kasvaneen vastuunsa hyvin vastaan ja tekee aiempaa monitahoisemman ja sympaattisemman tulkinnan Shurista.

Toinen teoksen päähenkilö on vihdoinkin valkokankaalla debyyttinsä tekevä vedenalainen ruhtinas Namor (Tenoch Huerta). Keväällä 1939 luodulla Namorilla on pitkä historia takanaan. Samantapaisilla voimilla varustettu DC-kustantamon kilpailija Vesimies luotiin Namorin jälkeen, mutta Namor lähtee vesileikkeihin takamatkalta. Aquaman-elokuva kun takoi 2018 reilusti yli 1,1 miljardia dollaria lippuluukuilla.

Sarjakuvien Namor on holtiton, kiukkuinen antisankari, joka sille päälle sattuessaan on kurittanut natseja, mutta uhannut myös tuhota New Yorkin useaan kertaan. Namor on vedenalaisen kansan ja ihmisten hybridi Vesimiehen tavoin, mutta lisäksi Namor on myös mutantti. Sitä hän on myös MCU-debyytissään, mikä enteilee Disneyn haluavan pikku hiljaa palauttaa Foxilta ostamansa mutanttihahmot tuotantoon. Namorin edustama Atlantis on vaihdettu muinaisen maya-kansan myyttiä edustavaksi Talokaniksi, joka uhkaa Wakandan turvallisuutta.

Cooglerin sujuva ohjaus, pääparikaksikon keskinäinen kemia ja Boseman-tribuutit pitävät Black Panther: Wakanda Foreverin odottamattoman hyvin vesirajan yläpuolella. Todennäköisesti kokonaisuus olisi palvellut paremmin tarkoitustaan, jos tarinasta olisi tehty kuusiosainen minisarja yhden elokuvamammutin sijasta. Tällaisenaankin se on riittävän koherentti ja viihdyttävä teos. Niin teollista franchise-tuotanto silti on, että hyvissä ajoin ilmestyneistä oheistuotteista kuten Lego-paketeista selvisi elokuvan tapahtumia jo kauan ennen ensi-iltaa. Yllätyksiä ei katsojille ole muutenkaan luvassa, ellei lopputekstien lisäkohtausta sellaiseksi laske.