Bigfoot – Isojalan perhe valkokangas

Muutaman vuoden takainen Bigfoot – Isojalan poika (2017) oli piristävä tuulahdus vallitsevaan animaatiotarjontaan. Teknisesti eurooppalaisanimaatio ei hävinnyt amerikkalaisille vastaaville ja kohderyhmä oli kohdennettu kouluikäisiin. Toimivaksi osoittautuneelle konseptille on nyt tehty jatkoa.

Bigfoot – Isojalan perhe jatkaa siitä, mihin ensimmäinen elokuva päättyi. Isojalka elää puolisonsa ja poikansa Adamin kanssa. Aivan tavallisesta perhe-elämästä ei ole kyse, sillä taloa kansoittaa Isojalka-isän eläinystävät, minkä lisäksi perheonnen yhtenäisyyttä painaa Isojalan julkisuus. Isojalka ei kaipaa julkisuutta rahan takia vaan haluaa tehdä jotain maailman hyväksi. Ympäristöaktivistien kutsusta hän lähtee Alaskaan selvittelemään öljy-yhtiön tekemisiä ja katoaa. Muun perheen on eläinystävineen lähdettävä etsimään Isojalkaa.

Vaikka Isojalan perhe on jatkumoa ensimmäiselle elokuvalle, se toimii myös itsenäisenä elokuvana. Tapahtumat taustoitetaan luontevasti alussa, joten uuden tarinan kelkkaan pystyy hyppäämään suuremmitta ongelmitta. Henkilöhahmojen ja perhetematiikan ymmärtämiselle ensimmäisen elokuvan näkeminen antaa kuitenkin syvyyttä.

Isojalan perheen juonellinen konsepti on jotakuinkin sama kuin Isojalan pojassa. Tarinat ovat näennäisesti erilaisia, mutta jännite ja toiminta lepäävät jälleen etsintäretkessä. Tällä kertaa eläinhahmoille on annettu enemmän tilaa, tosin niiden rooli on tuoda elokuvaan lähinnä slapstick-komiikkaa piristämään tarinallisia suvantohetkiä. Siinä eläinhahmot onnistuvatkin, mikä kertoo osaltaan elokuvan tarinallisten antimien ontumisesta.

Ympäristönäkökulmia ja luonnonsuojelun tärkeyttä korostava tarina vaikuttaa osin pakotetulta. Teemat ovat ajankohtaisia ja tärkeitä, mutta niiden istuttaminen toiminnallisen juonikuvioon ei ole kovin luontevaa. Sekaan on ujutettu myös silmäniskuja elokuvansa katsoneille aikuisille – öljy-yhtiön pomo on kuin Ex Machinan (2014) Nathan ja kaivostunnelissa rymistellään kuten Tuomion temppelissä (1984) – mutta kohderyhmää ajatellen viittailu on tarpeetonta ja osaltaan sekoittaa tarinallista kokonaisuutta, kun tarinan kuljetusta ja teemakäsittelyjä altistetaan viittauksille.

Ympäristönsuojelullinen teema on nykypäivää, mutta sen avautuminen vaatii katsojaltaan pohjatietoja, joita toki yli kymmenvuotiailla voi olettaa jo olevan, mikäli ympäristötiedon tunneilla on oltu hereillä. Nuoremmille teema on selkeästi hankalampi, mikä aiheuttaa hienoista pitkästymistä. Isojalan perhe onkin kohdennettu varhaisteini-iän kynnyksellä oleville katsojille, joille Adam-pojan ihastumiskuviotkin on suunnattu.

Stereotypiat ovat lasten- ja nuortenelokuville tyypillisiä ja osin myös perusteltuja, koska stereotypioiden avulla nuoremman katsojan on helpompi jäsentää näkemäänsä, kun hahmot ovat tunnistettavia suhteessa muuhun ympäröivään kulttuuriin. Stereotypioita pitää kuitenkin käyttää taiten, sillä vaarana on sellaisten mielikuvien ja käsitysten vahvistaminen, joista ennemminkin pitäisi päästä eroon.

Isojalan perheen kaltaisessa luonnon ja paremman huomisen puolesta puhuvassa elokuvassa on outoa ylläpitää mielikuvaa yksinkertaisista ituhipeistä tai hehkuvasilmäisestä pahasta sudesta. Kun elokuvan tavoitteena on tehdä maailmasta parempaa ja tuoda vaikuttamisen valoa kasvavalle sukupolvelle, pitäisi tällöin välttää stereotypioita, jotka ylläpitävät kulttuurissamme jo ummehtuneiksi osoittautuneita mielikuvia.