Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä valkokangas

Ristiriitainen hahmo, patologinen valehtelija, pettäjä, neurootikko, diktaattori alaisilleen. Mutta myös herkkä ja viisas kuuntelija, taitava ihmisten ohjaaja, peloton käsikirjoittaja. Kaikkea tätä oli Ruotsin lahja maailmalle, ohjaajalegenda Ingmar Bergman, jonka syntymästä on kulunut tänä vuonna 100 vuotta.

Bergmanin kimmeltäviä ja pimeitä puolia käsitellään avoimesti tuoreessa dokumenttielokuvassa Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä. Tämä ei ole elokuvan ohjaaja Jane Magnussonin ensimmäinen kosketus Bergmaniin, sillä hän on aiemmin ohjannut Suomenkin televisiossa esitetyn Bergmanin videot (2012) tv-sarjan sekä dokumentin Trespassing Bergman (2013), jossa muun muassa Woody Allen, Wes Anderson, Pernilla August, Claire Denis ja Michael Haneke vierailevat Bergmanin Fårön kodissa ja kertovat mitä Bergman on heille merkinnyt.

Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä paljastaa monia yksityiskohtia Bergmanin yksityiselämästä ja työtavoista, mutta onnistuu olemaan kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä "paljastusdokumentti". Taitavasti leikattu ja koukuttavasti käsikirjoitettu elokuva on eloisa ja vivahteikas kuvaus yhdestä kaikkien aikojen suurimmista ohjaajatähdistä, jonka vaikutusvaltaa elokuvataiteeseen tuskin kukaan voi kiistää.

Bergmanin lukuisat naissuhteet ja pettämiset, oman uran asettaminen omien lasten ja perheen edelle, tuskin tulevat enää yllätyksenä kenellekään. Silti yksityiskohtainen kuvaus rajusta riidasta Bergmanin ensimmäisen naisystävän, Karin Lannbyn, kanssa hätkähdyttää väkivaltaisuudellaan. Bergmanin oli kirjoittanut siitä itse omaelämäkertansa Laterna Magica (1987) ensimmäiseen käsikirjoitusversioon, mutta kappale päätettiin myöhemmin poistaa kirjasta. Bergman on myöhemmällä iällä kertonut katuvansa eniten sitä, miten kohteli elämänsä naisia.

Elokuva keskittyy vuoteen 1957, jota Magnusson kutsuu Bergmanin "hulluksi vuodeksi", johon sijoittuivat Seitsemännen sinetin ensi-ilta, Mansikkapaikan kuvaukset ja ensi-ilta sekä jättimäisen teatteriproduktio Per Gyntin harjoitukset ja ensi-ilta. Lisäksi hän tapasi samana vuonna myös naiset, joista oli tuleva hänen neljäs ja viides (sekä viimeinen) vaimonsa, Käbi Lauretein ja Ingrid von Rosenin, olleessaan yhä naimisissa toimittaja ja kielitieteilijä Gun Grytin kanssa ja suhteessa Bibi Anderssoniin, joka tähditti molempia elokuvia. Hänellä oli jo kuusi lasta kolmen eri naisen kanssa. Bergman kärsi myös valtavasta ahdistuksesta ja vuotavasta vatsahaavasta, jota hän piipahti potemassa Sophiahemmetin sairaalassa saman vuoden aikana.

Nais- ja miesnäyttelijät kertovat, miten Bergman vaati kuvauksissa äärimmäistä intiimiyttä ja rehellisyyttä, mikä useissa tapauksissa voitiin lukea hyväksikäytöksi, mutta hänen valtavan vaikutusvaltansa ja asemansa vuoksi harvat uskalsivat kyseenalaistaa ohjaajan metodeja. Eräs traagisimmista tarinoista kuullaan ohjaaja- ja näyttelijälupaus Throsten Flinckistä, jonka uran Bergman lähes tuhosi jo alkumetreillä. Gunnar Björnstrandin lääkärin hän sai kertomaan näyttelijälle tämän olevan vakavasti sairas, saadakseen Björnstrandista irti "vakavamman otteen".

Elokuvan ansioksi voidaan laskea ainakin se, että se ei pyri antamaan Bergmanista millään tapaa siloteltua kuvaa. Ruotsissa juhlavuotta varten tuotettu SVT:n dokumenttielokuva Onnea Ingmar Bergman, joka on nähtävissä Yle Areenassa vielä lokakuulle, on hyvä esimerkki tästä myötäkarvaisesta käsittelystä, jota monissa aiemmissa Bergman-dokkareissa on nähty. Magnusson perkaa niin Bergmanin nuoruuden natsisympatiat, verokikkailut kuin hirvittävät raivokohtaukset, joiden vuoksi näyttelijät ja muu teatterin henkilökunta elivät jatkuvassa pelossa, sekä mielivaltaisen vallankäytön asemassa, jossa hän oli 1980- ja 1990-luvuilla, ruotsalaisen teatteri- ja elokuvamaailman kaapin päällä. Toisaalta elokuvassa hehkutetaan estotta Bergmanin neroutta taiteilijana, hänen työteliäisyyttään ja rehellisiä ihmiskuvauksiaan.

Bergman oli ehkä omassa elämässään itsekeskeinen, ylpeä, työnarkomaani, kontrolloiva ja mustasukkainen, mutta paljasti kaikki synkimmät puolensa elokuvissaan tehden samalla niiden henkilöistä niin inhimillisiä kaikessa kompleksisuudessaan. Magnusson toteaa elokuvan loppupuolella, että kaikki Bergmanin elokuvat kertovatkin lopulta hänestä itsestään, ja että elokuvat olivat hänelle eräänlaista terapiaa. Kuten Bibi Andersson tiivistää Bergmanin kanssa antamassaan tv-haastattelussa Dick Kavettille: jos kaikki Bergmanin neuroosit olisi hoidettu psykologin luona, hän tuskin olisi tehnyt enää elokuvia.

Dokumenttielokuvana Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä on sangen perinteinen yhdistellen Magnussonin kertojanäänen johdattelemana arkistomateriaalia ja haastatteluita. Elokuva onnistuu kuitenkin pitämään otteessaan ja tarjoamaan harvinaisen monipuolisen kuvan ristiriitaisesta ohjaajasta. Magnussonin elokuva onkin ehdottomasti eräs parhaista tähän mennessä valmistuneista Bergman-dokumenteista.