Bayoneta – viimeinen isku valkokangas

Nyrkkeily lienee urheilulaji, josta on tehty eniten elokuvia. Klassinen yksilölaji sopii yksinkertaisessa visuaalisuudessaan hyvin elokuvaan, lisäksi lajin historiasta löytyy lukuisia tosielämän ryysyistä rikkauksiin tarinoita kerrottavaksi. Nyrkkeily on kamppailuna myös vertauskuvallinen, fyysisen kamppailun ohella nyrkkeily kulminoituu usein päähenkilönsä henkiseksi kamppailuksi itse elämässä.

Meksikolaisohjaaja Kyzza Terrazasin Suomessa kuvattu elokuva Bayoneta – viimeinen isku kertoo päähenkilönsä henkisestä taistelusta, jonka taustana toimii nyrkkeilymaailma. Tämä erottaa Bayonetan kliseisimmistä nyrkkeilytarinoista, joissa ilmeinen altavastaaja raivaa vaikeuksien kautta tiensä huipulle. Bayonetan päähenkilö Miguel (Luis Gerardo Méndez) on ollut huipulla, josta hän on omaehtoisesti kadonnut traagisen ottelun myötä ja päätynyt toiselle puolelle maailmaa syrjäiseen Suomeen pimeyden ja loskan keskelle.

Nyrkkeily on elokuvassa näkyvä elementti, mutta ei hallitseva. Miguel käy kamppailunsa kehän ulkopuolella sparraajanaan baarissa työskentelevä Sarita (Laura Birn). Miguelin on löydettävä itsensä uudestaan. Hän tietää, mikä elämässä on hänelle tärkeintä, mutta tie takaisin kotiin on mutkikas.

Tarina on kirjoitettu vähitellen aukeavaksi, mikä pitää katsomisjännitettä yllä, vaikka tarina välillä hakeekin uomiaan. Nyrkkeilyn äärellä tarinan intensiteetti laskee, mikä ei sinällään ole yllätys, vaikka nyrkkeilyelokuvasta onkin kyse. Harvaan nyrkkeilyelokuvaan kyetään luomaan Kuin raivon härän (1980) kaltaista nyrkkeilyn visualisointia, minkä takia monen nyrkkeilyelokuvan kehän sisäiset tapahtumat jäävät osin latteiksi. Mitäänsanomaton hanskaaminen vie tilaa henkilöiden ja tarinan kehittelyltä, eikä Bayonetassakaan tältä täysin vältytä.

Vahva atmosfääri pitää elokuvaa suvantohetkinäkin koossa. Vahva atmosfääri kumpuaa taitavasta miljöön hyödyntämisestä. Turussa on vuosien saatossa kuvattu useita kotimaisia elokuvia, joissa kaikissa kaupunkia on miljöönä hyödynnetty hyvin mielikuvituksettomasti. Sama pätee monissa muissakin kaupungeissa kuvattuihin elokuviin, joissa kuvauspaikka on enemmän tarinan taustalle aseteltu postikortti kuin osa tarinaa. Tarvittiin meksikolaisohjaaja hyödyntämään Turussakin piilevän miljöön potentiaalia.

Bayonetassa on hienosti hyödynnetty sataman alueen sivukortteleita, joista on luotu arkisen kosketeltava kuva sateen harmaannuttamaan pimeyteen verhotusta maasta. Kuva ei ole inhorealistinen vaan arkinen. Bayonetassa on tavoitettu hyvin se miljöö, jossa varsinkin eteläisessä Suomessa kärvistellään marraskuusta maaliskuulle. Tunnelma vastaa hyvin elokuvan alavireiseen tarinaan.

Elokuvan edetessä tarinan palaset löytävät vähitellen paikkansa ja kokonaisuus alkaa hahmottua. Lopputulos ei kuitenkaan täysin lunasta tarinapalasten lupauksia ja potentiaalia. Elokuvasta ei muodostu osatekijöidensä summaa suurempaa teosta. Draamankaaren lakipiste jää saavuttamatta. Bayoneta on kuin hyvä nyrkkeilyottelu, sen katsoo mielellään, mutta kollektiiviseen muistiin jääväksi isoksi otteluksi tai suureksi mestariksi siitä ei ole.