Badding valkokangas

Uransa ehtoopuolella oleva erakoitunut artisti (Janne Reinikainen) lähtee pakoon suurellista comeback-keikkaa jäähallissa. Autokuskiksi löytyy epäluotettava nuoruudenystävä Ossi (Peter Franzén). Matkalla muistellaan teiniaikoja ja suosion huippua. Ensirakkaus Mari (Karoliina Blackburn) ja lapsuuden mielikuvitusmaailmat palaavat Baddingin ajatuksiin. Kaupungin "sudet" haluavat laulajalegendan - Markku Pölösen sadun "Rauli-rusakon" - takaisin lavoille.

Pölönen haikailee uusimmassakin tuotoksessaan tyypilliseen tapaansa myyttiseen maaseudun rauhaan. Onnen maasta (1993), Kivenpyörittäjän kylästä (1995) ja Kuningasjätkästä (1998) poiketen Baddingin ’lande’ ei ole staattinen onnela, vaan paikka, jossa käydään kääntymässä. Rauli ei löydä rauhaansa. Pölönen on ottanut Matti Ijäksen tyylisen "pellot ja auto" -roadmovien ja lisännyt siihen maalaisnostalgisointia, rock- ja iskelmäromantiikkaa sekä paljon fantasiaa.

Edellisten Pölös-elokuvien faneille Badding voi olla vaikeampi pala purtavaksi. Tarina ei tunnu kulkevan eteenpäin. Lammen usvasta saattaa ratsastaa lännenmiehiä, kun äsken sekoiltiin talvisella maitolaiturilla kaljan ja Hota-pulverin voimalla. Välillä Pölösen "kaupunki-paha-maaseutu-hyvä" -hymistely ja "tavallisen" kansan palvonta saavuttaa hannukarpomaisen ärsyttävyyden. Kontrastia on tosiaan haettu, kun vertaa Reinikaisen tekemää näköis-Baddingia Pertti Koivulan intellektuellitaiteilijan parodiaan, ylimieliseen Frans Hiltoniin.

Reinikainen kävelee

Kiusallisuuksistaan huolimatta Baddingissa on imua. Jos Franzénin samettisilmät eivät kaikkia hetkauta, niin Janne Reinikaisen elokuvadebyytti on ainakin hieno. Tv-humoristina paremmin tunnetun (Joyboys Story, Studio Julmahuvi) näyttelijän pelkkä kävelytyyli - Kallion kaduilla tai hevoslaitumella - tekee Baddingin niin kuin pitääkin. Kari Sohlbergin väliin tummanrujo, väliin lempeän kaunis kuvaus toimii ja luo tunnelmaa.

Musiikki tietenkin pelastaa kaiken. Kolme legendaarista kappaletta, Fiilaten ja höyläten, Tähdet, tähdet ja Paratiisi kuullaan kokonaan. Niiden myötä alkaa hikinen tanssilava tihkua seksiä, kaiho nostattaa liikutuksen ja kesärakkauden nostalgia ei tunnu naurettavalta. Neljäs naama Baddingille tulee yksin jo Jukka Tolosen maailman parhaimpiin kuuluvasta kitarasoolosta Paratiisissa. En ole Ville Valon uutta versiota kappaleesta kuullut, mutta Suomen työtä vieroksuvan ja liimaa haistelevan nuorison kannattaa käydä katsomassa kaapin paikka - ja mistä se kana oikein lirauttaa. Raulin ääni ja Tolosen kitara ovat rautaa!

Vaikka käsikirjoitus voisi viilatumpi ollakin, niin elokuvassa on hetkensä. Sekavalta vaikuttavan keitoksen sidosaine on mahtava musiikki ja myytiksi muodostuneen taiteilijan henkilöhahmo. Badding muistuttaa, että turha on suomalaisen ulkomaitten rokkipellejä nöyristellä.