Avengers: Infinity War valkokangas

On kulunut jo lähes kymmenen vuotta siitä, kun ensimmäinen Marvel Studiosin tuottama elokuva Iron Man (2008) saapui teattereihin. Näin jälkikäteen ajateltuna siitä muodostui yksi 2000-luvun merkittävimmistä elokuvista, joka aloitti uuden aikakauden ison budjetin Hollywood-elokuvien historiassa. Marvel-elokuvauniversumista on kuluvan vuosikymmenen aikana muodostunut ison budjetin elokuvien vaikutusvaltaisin ja vahvin brändi, jonka menestystä muut ovat pyrkineet huonolla menestyksellä apinoimaan.

Saippuaoopperan, efektivetoisen toiminnan ja kepeiden vitsien lisäksi Marvelin logo on elokuvakävijöiden laatumerkki, joka lupaa kaikkea tätä ja vain harvoin enemmän. Katsojille Marvel-elokuva on yhtä tuttu ja turvallinen valinta kuin Disney-animaatio. Tästä syystä elokuvia on myös haukuttu tasapaksuiksi ja riskittömiksi, mikä on myös osaltaan merkki riskittömän tasaisesta laadusta, jolla tuottaja Kevin Feige on onnistunut massiivista elokuvaimperiumiaan luotsaamaan.

Avengers: Infinity War on elokuvauniversumin yhdeksästoista osa. Sitä on markkinoitu erään aikakauden loppuna ja Marvel-elokuvien kulminaatiopisteenä, jonka tekijöiden haasteena on ottaa hahmot kaikista aiemmista elokuvista ja saattaa heidät taistoon yhteistä vihollista vastaan. Ohjaajiksi on valittu Russon veljekset, jotka ovat tehneet aiemmin pätevää työtä Captain America -elokuvien parissa.

Voittamaton Thanos (Josh Brolin) jahtaa viittä ikuisuuskiveä. Niiden avulla hän aikoo pysäyttää asuttuja planeettoja piinaavan ylikansoituksen tappamalla kerralla puolet universumin väestöstä. Kosmisen Linkolan juoni on tietenkin tarkemmin ajateltuna hömelö, koska Thanos voisi varmasti käyttää kaikkivoipaisia ikuisuuskiviä resurssien tasaiseen jakamiseen, mutta ihmisten tappaminen kuulostaa helpommalta ratkaisulta, joten antaa olla. Rationaalisen motiivin tarkoituksena on kuitenkin tehdä hahmosta tavanomaista avaruusnatsia moniulotteisempi, mutta se vaatisi dialogia, johon äkkipikaisilla supersankareillamme ei ole ainakaan tässä elokuvassa aikaa. Hahmoja on paljon ja aikaa ruhtinaallisesta kestosta huolimatta liian vähän.

Elokuva valottaa Thanoksen maailmankuvaa ja suhdetta ottolapsi Gamoraan (Zoe Saldana), mutta sitä on lopulta liian vähän. Guardians of the Galaxy -elokuvien kautta katsojat ovat saaneet kuulla Thanoksen harjoittamasta, vuosia jatkuneesta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, joka oli kohdistettu hänen omiin lapsiinsa, ja tämän taustan tuntien Infinity Warin kuvaama isän ja tyttären suhde tuntuu yksipuoliselta, jopa puutteelliselta. Se on selvästi hukattu mahdollisuus.

Puhtaana viihteenä Infinity War on menevä elokuva, mutta verrattuna muihin Marvel-elokuviin se jättää toivomisen varaa. Siitä puuttuu Taika Waititin Thor: Ragnarökiä nostattanut tyyli ja ensimmäisen Avengersin suoraviivaisuus. Pelkällä paatoksella, vauhdilla ja koko maailmankaikkeutta koskettavilla panoksilla pääsee jo pitkälle, mutta maaliin asti on edelleen matkaa.