Aurinko sisälläni valkokangas

Arvostetun ranskalaisohjaaja Claire Denisin tuotantoa ovat leimanneet raskaat ja vaikeat aiheet. Debyyttielokuva Chocolat (1989) toi kasvot ranskalaisen kolonialismin jälkikaiuille Afrikan Cameronissa. Temaattisesti samoilla linjoilla jatkoivat myös ohjaajan teokset Päin kuolemaa (1990), J’ai pas sommeil (1994) sekä White Material (2009).

Denisin uusin elokuva Aurinko sisälläni poikkeaa tässä mielessä totutusta. Intohimon, halun ja rakastumisen verkostoa keski-ikäisen taidemaalarin kautta pohtiva elokuva tekee vahvan pesäeron ohjaajan aiempien töiden kanssa. Hienovaraisen ranskalaiskomedian ja romanttisen ihmissuhdedraaman polkuja kulkeva teos sisältää Denisin ohjaukselle ominaista vahvaa hahmotulkintaa, mutta ei täysin karista ilmassa leijuvaa välityön makua.

Fragmenttimaisesti rakentuva elokuva kertoo Isabelle (loistava Juliette Binoche) nimisestä taiteilijasta, joka epätoivoisesti etsii elämäänsä todellista rakkautta. Sänkypyrähdykset dominoivan pankkiirin (Xavier Beauvois), oman elämänsä vaikeutta kärvistelevän teatterinäyttelijän (Nicolas Duvauchelle) ja entisen aviomiehen (Laurent Grévill) kanssa eivät tuo kuin hetken tyydytystä. Samalla ulkomaailman ärsykkeet alkavat käydä aina vain voimakkaammiksi. Voiko sen oikean lopulta löytää vai keksiikö Isabelle itse tekosyitä rakastumisensa tielle?

Elokuva pohjautuu Denisin sekä käsikirjoittaja Christine Angotin henkilökohtaisiin kokemuksiin. Kompleksinen, polveileva ja pistävän ristiriitainen tunnekuohu tuodaan näkyville päähenkilön kautta, johon Denisin hahmokeskeinen ohjaustyyli luontevasti istuu.

Rakastajien kattaus tuottaa Isabellelle pettymyksen kerta toisensa jälkeen. Rahakas pankkiiri kuvittelee sanelevansa parisuhteen pelisäännöt heti kättelyssä. Kalatiskillä vonkaava nuhjake heittää jatkuvasti kömpelöä koukkuaan veteen, josko Isabelle siihen viimein tarttuisi. Draamanäyttelijä selittää suhteen kulmakivet auki proosallista tyhjänpäiväisyyttä suoltaen. Ystävien ja lähipiirin huomautukset ovat naiselle kuin piikkejä lihassa, aivan kuin tietoisesti muistuttaen siitä mitä hänellä ei ole. Rakkauden kaipuusta rakentuu solmu, jonka purkamiseen Isabellelta ei tunnu ohjeita löytyvän.

Dialogipainotteisuus on ohjaajan aiempiin elokuviin verrattuna korviin pistävää, mutta lausutut repliikit sulavat usein omaan merkityksettömyyteensä. Lieneekö tämä tarkoituskin. Semiootikko Roland Barthes pohti kirjassaan Rakastuneen kielellä – jonka adaptaatioksi Denisin elokuvaa on virheellisesti väitetty – kuinka meiltä on kadonnut kommunikaatiovälineet rakkaudesta puhumiseen. Yhtä lailla Isabellenkin oma rakkausodysseia tuntuu usein karikoituvan juuri kommunikaation ja vuorovaikutuksen ongelmiin.

Mielenkiintoisista tulokulmista huolimatta lopullinen sanoma taipuu kovin unohdettavaksi. Vaikka tyhjentäviä vastauksia rakkauden kaipuun kysymyksiin ei vaatisikaan, niin jotain merkityksellisempää silti toivoisi käteen jäävän. Ohjaajan aiempien töiden säväyttävä luonne antaa raskaan edustustaakan kevyemmälle elokuvalle, joka olisi vaatinut sisällöltään enemmän aikaa kypsyä ja kasvaa.

Pääosassa olevan Juliette Binochen kautta kokonaisuus myös linkittyy väistämättä Abbas Kiarostamin elokuvaan Iltapäivä Toscanassa (2010), joka onnistui rakentamaan liki filosofisen tulokulman rakkauden ristiaallokkoon kahden kypsän ihmisen parisuhteessa. Suhteutettuna Aurinko sisälläni jää pintaraapaisuksi, jonka merkitykset avautunevat parhaiten niille, jotka pystyvät päähenkilön tunnemaailmaan samaistumaan. Muille hehkuva valonsäde olisi saanut loistaa huomattavasti kirkkaammin.