Arthur ja Minimoit valkokangas

Kokoperheen elokuvien tekeminen tuntuu muuttuvan koko ajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Enää animaation ei katsota olevan lastengenre, vaan sen tulee kohdata myös aikuisten odotukset. Kahdella tasolla leikkiminen on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Vaarana siinä on kuitenkin se, että kohderyhmä ei kohtaa itse elokuvaa.

Arthur viettää kesälomaa isoäitinsä kanssa ja kuullessaan tämän rahavaikeuksista päättää etsiä kauan kadoksissa olleen aarteen, josta kateissa olevan isoisän tarinat kertovat. Etsinnät vievät hänet Minimoi-heimon maahan, jonka taistelu itsenäisyyden puolesta on jatkunut vuosisatoja. Pyrkiessään ratkaisemaan perheensä ongelmia Arthur joutuu ottamaan isoisänsä paikan taistelukentällä.

Arthur ja minimoit elokuvan suurin ongelma on sen esiosamaisuus. Se tuntuu alustavan tulevia elokuvia toimien pääasiallisesti elokuvan henkilöhahmojen esittelijänä. Juoni jää toissijaiseksi ja kaikki odotukset siirretään tuleville Malthasarin kostolle ja Kahden maailman sodalle. Kun menestys rakentuu tukevan tarinan ja kiinnostavien hahmojen sijasta trilogian pohjustamiselle, syö se toisiin elokuviin kohdistuvia odotuksia.

Kohderyhmä tuntuu elokuvassa olevan hakusessa. Kun koetetaan kurottaa liian suureen yleisöön, voi lopputulos olla päinvastainen. Viittaukset Pulp Fictioniin tai Saturday Night Feveriin ovat nykyään tavallisia kokoperheen elokuville. Kun elokuvan huumori kuitenkin rakentuu populaarikulttuuriviittauksien varaan, on hieman outoa, miten lapselliseksi itse elokuva jää. Kaksi maailmaa tuntuvat väkisin yhteen liimatuilta eikä kultaista keskitietä ole löydetty. Kaikkia ei voi miellyttää ja sen kokeileminen kostautuu ympäripyöreänä lähestymistapana, joka voi jättää suuren osan yleisöstä kylmäksi.

Elokuvan hieno animaatio pelastaa paljon. Luc Bessonin aiempaa Fifth Element – puuttuva tekijä (1997) -elokuvaa muistuttava maailma on muutettu lapsekkaammaksi ja luonnonläheisemmäksi. Värikkäässä mielikuvitusmaailmassa elävien minimoitten luonteva liikkuminen on hiusten heilahduksia myöten täydellistä ja osoittaa viimeistään nyt eurooppalaisen animaation olevan vaarallinen kilpailija Hollywoodin animaatiolle. Aidosta kuvasta tietokoneanimaatioon siirtyminen sujuu saumattomasti ja luo hienon sillan kahden tarinalinjan välille.

Hieno ulkokuori ei kuitenkaan riitä elokuvalle. Suomalainen Unna ja Nuuk suoriutuu paremmin kuin Arthur ja minimoit juonellisesti samanlaisesta tehtävästä tiedostaen selkeästi kohdeyleisönsä. Odotukset kohdistuvatkin vuosikymmenen lopulla ensi-iltansa saaville jatko-osille. Jos tarinaan kiinnitetään enemmän huomiota, eivät tulevat elokuvat jää vain uudelleen lämmitetyiksi versioiksi Kulti kutistin kakarat -elokuvasta.