Armomurhaaja valkokangas

Veijo Haukka (Matti Onnismaa) on nimeltä mainitsemattoman pikkukylän mekaanikko, outolintu, joka korjaustöidensä ohella lopettaa vanhoja ja sairaita lemmikkejä. Eräänä päivänä paikallinen pikkuraggari Petri (Jari Virman) tuo rasittavaksi äityneen koiransa Veijolle lopetettavaksi. Metsässä Veijon sydän heltyy, eikä hän päästäkään koiraa päiviltä. Koiran lisäksi Veijon sydämeen pääsee luikertelemaan myös toinen outolintu, Veijon isän hoitaja (Hannamaija Nikander). Eloon jääneestä koirasta muodostuu lopetuksen tilanneelle Petrille ongelma. Edessä on auttamatta välienselvittely.

Armomurhaajan pääosassa nähdään Matti Onnismaa, jolle pääosa on uran ensimmäinen. Pitkän uran tehnyt näyttelijä on esiintynyt useammassa elokuvassa kuin yksikään suomalainen näyttelijä 2010-luvulla. Kaikkiaan Onnismaalla on vyön alla peräti 55 kokopitkää elokuvaa. Oman käden oikeutta jakavien vigilante-elokuvien perinnettä jatkavan Veijon rooli kirjoitettiin tuottajapari Teemu Nikin ja Jani Pösön mukaan nimenomaisesti Matti Onnismaalle. Mikäli Onnismaa ei olisi ollut käytettävissä, hyvä kakkonen olisi parivaljakon mukaan ollut esimerkiksi Tommy Lee Jones.

Ja hienosti Onnismaa ensimmäisen pääroolinsa vetää. Vähäeleinen lakonisuus vie ajatukset kaurismäkeläisen tradition pariin mutta Onnismaa tuo tuttuun kaavaan kuitenkin aimo annoksen nyrjähtäneisyyttä ja omalaatuisuutta.

Onnismaan lisäksi hienon roolityön tekee Jari Virman Suomen soturi -reppana, jolla ei oikein kulje töissä sen enempää kuin kotonakaan. Isänmaalliset toveritkin lähinnä kiusaavat. Virman taiteilee hennosti ylitulkinnan kuilun reunalla, mutta tasapaino pysyy – juuri ja juuri. Lopputuloksena on ressukka, jota kohtaan on auttamatta tuntee ohimeneviä hetkiä aitoa empatiaa.

Teemu Nikin kolmas kokopitkä elokuva Armomurhaaja valittiin Toronton kansainvälisen elokuvafestivaalin viralliseen ohjelmistoon ja Tokion festivaalilta napsahti parhaan käsikirjoituksen palkinto. Maailman elokuvafestivaaleille vientiä on ollut muutenkin, ja sopimus elokuvateatterilevityksestä Yhdysvalloissa on takataskussa. Se on suomalaiselle, 300 000 euron budjetin arthouse-elokuvalle huikea saavutus. Vinksallaan oleva huumori istunee ulkomailla näpsäkästi siihen omalaatuisen suomalaisuuden kuvastoon, joka tarkoittaa vaimonkannon ja ilmakitaran maailmanmestaruuskisoja, ja jolle tuntuu olevan tilausta.

Armomurhaaja antaa oman eleettömän panoksensa keskusteluun eläinten oikeuksista, ihmisten ja lemmikkien suhteesta, armokuolemasta, vastuunkantamisesta ja karman laista. Suomalaisen maaseutumaisemien helmassa lepäävien pikkukaupunkien henkiseen tilaan elokuva iskee mojovia alakoukkuja. Kyse on kuitenkin ennemmin vastakkainasettelusta turmeltuvaisuuteen taipuvan ihmisen ja julman, mutta tasapuolisesti kohtelevan luonnon välillä kuin siitä, että elokuva ylenkatsoisi maaseutua tai pikkukaupunkeja sinällään.

Elokuva ei saarnaa eikä tarjoa oikeita ratkaisuja, ja niin pimeä kuin Veijo Haukan maailma onkin, on siinä jotain suorastaan ylvästä. Kaikesta huolimatta jotain jää uupumaan. Osa syynsä lienee elokuvan alkupuolikkaalla, joka jämähtää liiankin jämäkästi kaurismäkeläisen estetiikan ja suomalaisen televisioelokuvan maailmaan – tätä on nähty ennenkin. Sen seurauksena elokuvasta jää puuttumaan tietty tuoreus.

Kaikesta huolimatta Armomurhaaja on hyvä, omalaatuinen kotimainen elokuva, joka kestää katselun jos toisenkin.