Anteeksiantamaton valkokangas

Esad Landzo tuomittiin vuonna 1997 Haagissa Celebicin vankileirin vartijana tekemistään sotarikoksista Bosnian sodan aikana 1992. Landzo suoritti tuomionsa Suomessa. Vankilassa hän ymmärsi tekemänsä vääryydet, joita hänen on vaikea uskoa itsestään. Vankilan jälkeen paluu normaaliin elämään on mahdotonta, eikä sielunrauhaa löydy. Landzo päättää palata rikospaikalle pyytämään anteeksi uhreiltaan.

Anteeksiantamaton on raju dokumentti. Ei niinkään graafisen kuvastonsa takia, mikä sekin on vavahduttavaa, vaan esiin nostamiensa kysymysten takia. Dokumentti asettaa keskiöön usein vaietun ja jopa vältellyn aiheen sovituksesta ja anteeksiannosta demokraattisen sivistysyhteiskunnan oikeusjärjestelmässä. Voiko murhaa, kidutusta ja alistamista sovittaa, saati antaa anteeksi?

Esad Landzo oli rikokset tehdessään nuorukainen. Hän edusti juuri niitä nuoria aikuisia, joille vallitsevat elinolot eivät tarjoa tulevaisuutta, jolloin heidät on helppo johdattaa toteuttamaan vallantavoittelijoiden päämääriä. Tämä on radikalisoitumisen yhteiskunnallisia selityksiä. Se ei selitä yksilötasolla pahuuteen sortumista. Landzo tietää tämän. Hän ei puolustele tekojaan saati hae niille ymmärrystä. Hän haluaa pyytää anteeksi, koska ei itsekään ymmärrä, miksi tekonsa on tehnyt.

Osa Landzon uhreista suostuu kohtaamaan alistajansa. Traumat ovat kuitenkin syviä, eikä anteeksiantoa liiemmin heru. Landzo ymmärtää sen.

Katsoja on dokumentin edessä vaikean asian äärellä. Yhteiskunnalliset taustatekijät selittävät osaltaan, miten Landzo monien kaltaistensa tavoin ajautuu väärien tekojen pariin. Inhimillisessä mittakaavassa tekoja on kuitenkin mahdoton ymmärtää. Vaikeimman edessä ovat uhrit. He ovat olleet tekemisissä pahuuden kanssa ja tästä kohtaamisesta on jäänyt elinikäiset haavat, jotka eivät arpeudu kunnolla koskaan vaan vuotavat vuosia, vuosikymmeniä.

Yhteiskunnassa tehdyt rikokset sovitetaan suorittamalla niistä langetettu tuomio. Mutta miten pahuus sovitetaan inhimillisessä mittakaavassa? Miten elämä hyvitetään?

Kyse on yhteiskuntajärjestyksen akilleenkantapäästä, jota on yritetty hoitaa uskontojen anteeksiantoa korostavilla filosofioilla vuosituhansia. Kovin hyviin tuloksiin ei ole päästy, kun katsoo maailmaa, niin nykyistä kuin mennyttä.

Entisen Jugoslavian alueella neljännesvuosisata sitten tapahtuneet raakuudet aiheuttivat aikanaan – ja aiheuttavat edelleen – ihmetystä, miten sellaista voi tapahtua Euroopassa. Turhan helposti Suomessakin unohdamme, että täälläkin käytiin vain sata vuotta sitten väkivaltainen sisällissota, joka jätti moniin elinikäiset traumat. Vasta aika on sovittanut tapahtuneita, kun tragedian kokeneet sukupolvet muistoineen ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen.

Vaikka sovituksen ja anteeksiannon problematiikka on Anteeksiantamattoman ytimessä, sen tärkein sanoma on ehkä kuitenkin toisaalla. Dokumentin myötä ajatus kääntyy lopulta inhimillisestä yhteiskunnalliseen, sillä jälkimmäistä on helpompi jäsentää ja ymmärtää, siihen voi jopa vaikuttaa.

Mitä tasavertaisempi yhteiskunta on, niin taloudellisesti kuin henkisesti, sitä vähemmän on päämäärättömyyttä, joka pahimmassa tapauksessa löytää täyttymyksensä pahuudesta. Toimivan yhteiskuntarakenteen ydin on vallantavoittelun sijaan hyvinvoinnin jakamisessa. Asia, joka tuntuu olevan päättäjiltä hukassa turhan usein – myös Suomessa. Landzon kaltaisia tarinoita maailma ei kaipaa enää yhtään lisää.