Annette valkokangas

Annette aloittaa tarinansa marssittamalla esiin elokuvan tekijät. Omaleimainen ranskalaisohjaaja Leos Carax ja käsikirjoituksesta ja musiikista vastaavat Maelin veljekset Ron ja Russell, eli Sparks-yhtyeen jäsenet, antavat ohjeita malttamattomille näyttelijöille, jotka vetävät peruukit päähänsä ja suuntaavat kohti aloituspaikkojaan.

Kun ruorissa ovat Carax ja Sparks ei tarjolla ole perinteinen musikaali. Silti Annette on aika säyseä vaikkapa verrattuna Holy Motorsiin (2014), eikä se ota isoja riskejä, mikä on yllättävää elokuvalta, jonka yksi hahmoista on marionettinukke.

Supertähtien Henry McHenryn (Adam Driver) ja Ann Defrasnouxin (Marion Cotillard) romanssi yllättää koko maailman. Roisista huumorista tunnettu stand up -koomikko ja eteeristen oopperoiden traaginen kuningatar kiehtovat mediaa erilaisuudellaan. Kun Henryn tähti kääntyy laskuun, jatkaa Ann loistamistaan lavalla. Yhteinen lapsi Annette syventää kuilua pariskunnan välillä, kun Henry jää kotiin ja Ann ottaa vastuun perheen elättämisestä.

Annette on pohjimmiltaan yksinkertainen tarina rakkaudesta, jonka kateus tuhoaa. Toteutus on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Pienen hahmogallerian väliset jännitteet moninkertaistuvat heidän ympärillään pyörivän kreikkalaisen kuoron pahaenteisissä varoituksissa ja syytöksissä. Tunteet myrskyävät kuin pitelemättömät luonnonvoimat ja kietoutuvat osaksi seksin ja väkivallan, rakkauden ja kateuden vyyhtiä.

Kaiken melodraaman keskellä on Annette, joka mykkänä seuraa sivusta vanhempiensa suhteen muuttumista rakastavasta vaaralliseksi. Erikoiskykyjä omaava tyttö on vanhempiensa silmissä kirjaimellisesti marionetti, joka vuoroin toimii heitä yhdistävänä tekijänä, heidät erottavana esteenä ja perheen nimen puhdistajana.

Erityisesti Henry näkee tyttärensä esineenä, joka omistetaan ja jonka kautta hän voi taas nousta uransa huipulle. Ihmismäisesti liikkuvan nuken käyttö alleviivaa tätä ajatusta, mutta tuo myös vapauksia Annetten kanssa toimimiseen.

Annette ei ole ainoa esineellistetty nainen elokuvassa. Elokuva käsittelee kiinnostavasti ajatusta yleisön tarpeesta nähdä naisia, jotka kuolevat puolestamme tarinoissa. Ann sovittaa yhteisöllisiä syntejä kuolemalla esitys toisensa perään sekä oopperalavalla että miehensä tarinoissa ja vitseissä. Lisää etäisyyttä täydelliseen hahmoon tuo oopperakohtauksissa kuulaana soiva Catherine Trottmannin ääni. Ann on elokuvassa pitkälti läsnä vain muiden katseiden kautta tai duetoissa.

Elokuva keskittyykin Henryn hahmoon naishahmojensa kustannuksella ja jää näin toistamaan rakenteita, joita se haluaa kritisoida. Tämä on tylsä valinta, koska kateuden riivaama Henry on elokuvan keskushahmoista tylsin. Henryn lavaesityksetkin tuntuvat toistavan itseään liikaa, eikä niiden kritiikki säädyllisyyden rajoja venyttäviä koomikkoja kohtaan oikein löydä kohdettaan.

Annetten musiikki on runsasta ja monimuotoista. Se tuo synkkiä sävyjä jopa onnellisiin teksteihin enteillen tulevaa. Liki läpilauletun musikaalin keskiössä on fiktiivinen ooppera ”The Forest”, joka on komeaa kuultavaa, mutta voi poiketa Sparksin fanien ehkä odottamasta tyylistä. Parhaimmillaan elokuva on kuorokappaleissa, joissa paparazzit anelevat valokuvia, suuri yleisö oikeutta ja poliisit totuutta.

Musikaalina Annette eroaa outoudellaan perinteisistä musikaaleista, vaikka siinä voi kuullakin kaikuja esimerkiksi Stephen Sondheimin synkempiin tarinoihin. Annette tuo kuitenkin enemmän mieleen kokeellisemmat musikaalit, kuten prostituoitujen sarjamurhaajan kiinnijääntiä seuraavan dokumenttimusikaalin London Road (2015), joka keräsi materiaalinsa tosielämän haastatteluista ja uutislähetyksistä.

Annette on täynnä kiinnostavia aiheita, mutta niitä on liikaa. Elokuvan ongelmaksi koituu myös sen keskittyminen kateutensa kanssa kamppailevaan Henryn hahmoon.