Annabelle: Creation valkokangas

Kolmen vuoden takainen nukkekauhu Annabelle saa jatkoa. Kirottu-elokuvasta tuttu kylmäävästi virnistävä posliininukke otti alkuaskeleensa hyvin haparoivasti. Koristelelun ympärille luotu yliluonnollinen paholaispelottelu lässähti ensimmäisessä osassa tylsään ohjaukseen ja kaavamaiseen käsikirjoitukseen, eivätkä odotukset nyt ilmestyvästä esiosasta ole syystäkään kaksiset. Annabelle: Creation onnistuu kuitenkin yllättämään positiivisesti, vaikka kehyksenä lepääkin edelleen tuttu ja turvallinen valtavirtasäikyttely.

Elokuva sijoittuu Yhdysvaltojen eteläosissa sijaitsevaan kartanoon, jota asuttaa nukentekijä (Anthony LaPaglia) vaimon (Miranda Otto) ja pienen tyttärensä (Samara Lee) kanssa. Perheen auvoinen yhteiselo kuitenkin murtuu, kun tytär jää tapaturmaisesti auton alle. Vuosia myöhemmin kartanoon saapuu orpolasten seurue sisar Charlotten (Stephanie Sigman) johtamana. Tilava talo vaikuttaa aluksi lupauksien täyttymykseltä, mutta pian yksi lapsista, jalkansa rampauttanut Janice (Talitha Bateman), alkaa huomata, että kartanon pimeissä kolkissa piileskelee jotain pelottavaa. Jäljet johtavat talon lukittuun lastenhuoneeseen ja sinne piilotettuun posliininukkeen.

Annabelle: Creation seuraa määrätietoisesti perinteisen kartanokauhun jalanjälkiä. Pimeät käytävät, sammuvat valot, itsekseen avautuvat ovet ja eri kerroksista kuuluvat äänet kertovat kaikki Amityvillelle uskollisesta geeniperimästä, josta tekijät eivät edes yritä irtautua. Lights Outista (2016) tuttu ohjaaja David F. Sandbergin kuitenkin jalostaa kuluneista elementeistä vaaditun tehon irti halliten lajityypin keinot varmaotteisesta ja ymmärtäen myös visuaalisen kerronnan päälle. Lukuisten kauhuelokuvien kuvaajana toiminut Maxime Alexandren elävöittää harkituilla kuvakulmilla ja näyttävillä kamera-ajoilla synkän tarinan henkeä. Jälki on valovuosia edellä alkuperäisen Annabellen kuvallista unohdettavuutta.

Esille kuitenkin nousevat myös nykykauhun rasittavimmat piirteet. Toistuva hyppysäikyttely on tehokas pompauttaja, mutta mitään tekemistä kauhun tai pelottavuuden kanssa sillä ei ole. Hankala myös kuvitella, että naamalle heitetyt demonikasvot ja kovat äänet aiheuttaisivat lajityypin karaistuneimmissa ystävissä muuta kuin väsyneitä katseita. Sen verta perusvarmasti säikyttelykohtauksia kerta toisensa jälkeen pedataan.

Kristillisestä tematiikasta kumpuava kuvasto tasapainottelee toimivan ja kornin välimaastossa. Kirotut pikkulapset nostavat kiitettävästi niskavillat pystyyn, varsinkin kun nuoret näyttelijät tekevät rooleissaan harvinaisen varmaa työtä. Loppupuolella venyttäydytään groteskimman liioittelun puolelle, mikä aiheuttaa lähinnä huvitusta. Mukana kulkee myös ensimmäisestä Annabellesta tuttu hiiltynyt sarvipäinen paholaishahmo, joka näyttää tasan yhtä typerältä kuin aina ennenkin.

Gary Daubermanin käsikirjoitus kärvistelee heikossa dialogissa, mutta istuttaa tarinan linjakkaasti osaksi ensimmäistä elokuvaa. Annabelle: Creation ei haasta millään mittapuulla lajityypin ansiokkaimpia teoksia mutta pätevänä genretuotoksena se pyyhkii Wish Uponin kaltaisilla tekeleillä lattiaa. Hauskana pikkulisänä naamansa käy elokuvassa myös näyttämässä okkultistiseen museoon piilotetun todellisen Annabelle-nuken näköisversio. Kotikutoinen mollamaija tuntuu edelleen kaikessa viattomuudessa huomattavasti pelottavammalta kuin elokuvallinen vastinkappaleensa.